— En minä ole myrkyllinen! penäsi yhä Sakariias.
— Miksikä sinä sitten alituisesti ahdistat minua siitä muutosta?
— Mutta enhän minä sille mitään mahda!
— Mahdankos minä sitten?
— Mutta tehän aijoitte siitä kirjoittaa talonomistajalle?
— Kirjoitan kyllä, mutta etkö sinä saata odottaa? Kuka se tässä näin yht'äkkiä?
— Miksette saattaisi kirjoittaa nyt heti?
— Nyt hetikö? ohoh! Onhan minulla paljon tärkeämpiäkin asioita sitä ennen. Vai luuletko sinä että kirjoittaminen käy yhtä helposti kuin halkojen hakkaaminen — yks-kaks, muka vain? Ja eihän tässä ole edes mustettakaan! ähkyi Oblomov pyöritellen kuivaa kynää mustepullon sisässä. — Kuinka siis voisinkaan kirjoittaa?
— Kyllä minä hetipaikalla kaadan sekaan kaljaa, sanoi Sakariias ja, otettuaan mustepullon, läksi vikkelästi etehiseen. Oblomov haki sillä aikaa paperia.
— Ei ole paperiakaan koko talossa, äänteli hän itsekseen, penkoen laatikkoa ja hapuillen pöytää. — Ei palastakaan! voi sitä juutasta, Sakariiasta: koko elämän se turmelee. — Niin, sen minä sanon vieläkin että sinä olet myrkyllinen ihminen! nuhteli Ilja Iljitsh, kun Sakariias taas astui sisään: — sillä sinä et pidä ikinäs mistään huolta. Kuinka käy päinsä ettei talossa ole paperia, häh?