— Se on hirmuista! Se on ihan tavatonta ja kauheaa! kiljui Oblomov läpeensä vimmastuneena. — Lehmäkö sinä olet vai mikä elukka, kun sinä niin paljon märehdit vihanneksia?
— En minä lehmä ole: — minähän olen myrkyllinen ihminen! parahti
Sakariias mielikarvaudesta värähtelevällä äänellä käännyttyään
kokonaan syrjittäin herraansa: — Jos te ette aina päästäisi tuota
Mihei Andreitshia luoksenne, niin olisi vähemmän menoja, lisäsi hän.
— No, paljonkos sitä siis kaikkiaan yhteensä tulee, laske nyt? sanoi
Ilja Iljitsh alkaen itsekkin päässään laskea.
Sakariias rupesi sormillaan laskemaan.
— Piru tietäköön mitä sotkua siitä syntyy: joka kerralla tulee eri tavalla! virkkoi Oblomov. — No, paljonkos sinä saat? Kaksisataako vai mitä?
— Vuottakaahan vähän jahka kerkeän! murisi Sakariias rypistäen kulmiansa: — kahdeksan kymmenikköä ja kymmenen kymmenikköä — se on kahdeksantoista, ja sitten kaksi kymmenikköä…
— No tuolla tavalla et ikinä pääse perille, huomautti Ilja Iljitsh: — mene kopperoosi ja tuo laskut vasta huomenna, vaan nyt pidä huolta paperista ja musteesta… Sellainen summa rahaa! Enkö minä ole sanonut että pitää maksaa vähitellen, sen mukaan kuin menee, vaan sinä, sen pakana, yht'äkkiä tulet nylkemään kaikki yhdellä kertaa…
— 207 ruplaa ja 72 kopeikkaa; päätti Sakariias laskunsa. — Suvaitkaa antaa rahat!
— Ettäkö nyt heti? Mikset saata odottaa huomiseen…
— Kuten tahdotte, Ilja Iljitsh, vaan he pyytävät nyt paikalla…