— Noh, älä puhu siitä enää! Kun minä kerran sanoin että huomenna saat — niin huomenna saatkin. Mutta mene nyt siitä häiritsemästä: minun pitää tehdä työtä. Minulla on tässä toki tärkeämpiäkin tehtäviä kuin sinun kanssasi kiistellä.
Näin sanoen Ilja Iljitsh taas köntsähti nojatuoliinsa sovitellen sääret allensa, mutta ei ehtinyt vielä oikein mietteisiinsä päästäkkään, kun jo kuului ovikellon helähtävä ääni.
Sisään ilmestyi lyhyenläntä miehen lyllerö, jolla oli kohtalainen ihravatsa, valkoiset kasvot, punaiset posket ja päässä kalju paikka, jota niskan puolelta niinkuin mikäkin kukonheltta, koristi pikimusta, tuuhea tukka. Päänkalju oli pyöreä kuin täysikuu, puhdas sekä niin kimaltavan kiiltävä kuin norsunluu. Tulijan kasvot osoittivat huolellista tarkkaavaisuutta kaikkea kohtaan, mitä hän vain katsoikin ja sen katseen ilme oli pidätettyä samoinkuin hymykin oli mitattua ja koko käytöksen miellyttäväisyys siivon-virallista.
Hänen yllään oli tuollainen mukava, väljä takki, joka lemahti auki, leveästi kuin kartanon portti ja hänen kauluksensa ja rintapaitansa ne kimaltelivat aivan yhtä kirkkaasti kuin hänen kalju päälakensa. Oikean käden etusormessa paistoi paksu kantasormus ja siinä joku himmeänhohtoinen jalokivi.
— Kas, herra tohtoriko se on! Mikä tuuli teidät tänne toi? huudahti Oblomov ojentaen toisen kätensä vieraalleen, vaan toisella siirtäen tuoliaan.
— Minulle tuli ikävä että te yhä olette terve ettekä kutsu luoksenne, sentähden tulin itsestäni, vastasi tohtori leikillisesti. — Ei kuitenkaan siksi, lisäsi hän sitten totisempana: — minä olin tuolla yläkerrassa naapurinne luona, niin samalla pistäysin teitäkin katsomaan.
— Kiitoksia paljon. Mitenkäs naapuri voi?
— Hm, kolmisen, nelisen viikkoa tai enintään syksyyn se menee, vaan sitten on miehellä vettä keuhkoissa ja varma loppu… Mutta kuinka te itse voitte?
Oblomov pudisti surullisesti päätänsä. — Huonosti, herra tohtori. Olin juuri itsekkin aikonut keskustella siitä kanssanne. En ymmärrä, mitä on tehtävä. Vatsani ei sulata juuri minkäänlaista ravintoa, sydänalassa tuntuu raskaalta, kurkkunäräkin on ruvennut kiusaamaan, hengitys käy vaikeasti … selitti Oblomov surkeana naamaltaan.
— Antakaapas kätenne, sanoi lääkäri ja ummistaen hetkeksi silmänsä tunnusteli valtasuonta. — Onko teissä yskää? kysyi hän?