— Pikemmittäin! ainoastaan tunnin sanoi Nadinka: — voi raukkaa! varmaan Teidän on nälkä. Tahtoisitteko maitoa?
— Oi antakaa, antakaa minulle tämä kuppi!… sanoi Aleksander ja ojensi hänelle kätensä.
Mutta Nadinka pysähtyi yht'äkkiä, kaasi kupin ylösalaisin ja välittämättä Aleksanderista, katseli uteliaasti, miten viimeiset pisarat juoksivat kupista hiekalle.
— Te olette säälimätön! sanoi Aleksander: — Miten voitte tuolla tavoin minua kiduttaa?
— Katsokaa, katsokaa Aleksander Feodoritsh, keskeytti yht'äkkiä Nadinka, vaipuneena omiin toimiinsa: — saanko pisaran sattumaan kuoriaiseen, joka ryömii tuossa pitkin tietä?… oh sainpa sattumaan! voi raukkaa! se kuolee! sanoi hän; nosti sitten huolellisesti kuoriaisen, pani sen kämmenelleen ja alkoi hengittää siihen.
— Huvittaapa Teitä kuoriainen! sanoi Adujew harmistuneena.
— Voi raukkaa! katsokaahan: se kuolee, sanoi Nadinka surullisesti — mitä minä olen tehnyt?
Hän hautoi kuoriaista vähän aikaa kämmenellään ja kun tämä liikahti ja alkoi ryömiä edestakaisin pitkin kättä, niin Nadinka värähti, heitti sen nopeasti maahan ja tallasi jalallaan, sanoen: "ilettävä kuoriainen!"
— Missä Te olette ollut? kysyi hän sitten.
— Sanoinhan jo.