— Älkää uskoko, älkää uskoko, Aleksander Feodoritsh; Wasilisa lähetettiin jo aamulla kaupunkiin. Mitä sinä salaat? Varmaan Aleksander Feodoritsh syö mieluisammin, kun sinä olet ne puhdistanut, eikä Wasilisa.
Nadinka myhähti, katosi taaskin kukkaisten väliin ja ilmestyi sieltä täyden marjalautasen kanssa. Hän ojensi Adujewille kätensä, jossa lautanen oli. Adujew suuteli kättä ja otti marjat vastaan kuin marsalkan sauvan.
— Ette ole niitä ansainnut, kun näin kauvan annoitta itseänne odottaa! puhui Nadinka. Minä seisoin kaksi tuntia aidan vieressä: kuvitelkaa nyt! kuka siellä lienee soutanut järvellä: minä luulin sen olevan Teidän ja huiskutin nenäliinallani, ei aikaakaan, niin näen tuntemattomia, jonkun sotilaan. Hän huiski takaisin, semmoinen hävytön…
Illalla tuli ja meni vieraita. Alkoi tulla hämärä. Ljubetskit ja Adujew jäivät taasen kolmen kesken. Vähitellen tämä triiokin hajosi. Nadinka läksi puutarhaan. Epäsointuinen duetti muodostui Maria Mihailownan ja Adujewin välillä: kauan lauloi hän Adujewille siitä, mitä oli eilen tapahtunut ja mitä tänään ja mitä aikoo huomenna tehdä. Adujewia valtasi painava ikävyys ja rauhattomuus. Ilta lähestyi nopeasti, mutta hän ei ennättänyt sanoa Nadinkalle sanaakaan kahden kesken. Kokki pelasti hänet: hyväntekijä tuli kysymään mitä piti valmistaa illalliseksi, mutta Adujewia ahdisti kärsimättömyys kovemmin kuin taanoin veneessä. Kun vaan rupesivat puhumaan kotletista, viilipytystä, alkoi Aleksander taidokkaasti peräytyä. Monta temppua hän koetti, päästäkseen pois Maria Mihailownan nojatuolin luota! Ensin hän lähestyi akkunaa ja katsahti ulos, mutta jalat tahtoivat väkisin mennä aukaistua ovea kohden. Sitten hitain askelin, tuskin voiden pidättää itseään, ett'ei syöksisi suin päin ulos, siirtyi hän pianon luo, hakkasi eri paikoin pianon näppäimiä, otti kuumeentapaisesti nuotit nuottijalalta, katsahti niihin ja pani takaisin; hänellä oli mielenmalttia haistella kahta kukkaa ja herättää papukaijan. Nyt oli hänen kärsimättömyytensä korkeimmillaan; ovi oli vieressä, mutta mennä ulos oli kuitenkin sopimatonta — piti seista pari minuuttia ja mennä ulos kuin erehdyksissä. Kokki otti jo pari askelta taakse päin, vielä sana — ja hän lähtee pois, silloin Ljubetskaja välttämättömästä kääntyy hänen puoleensa. Aleksander ei voinut itseänsä pidättää, luikahti kuin käärme ovesta ulos, hyppäsi alas portailta lukematta porraslautoja, muutaman askeleen perästä oli hän käytävän lopussa — rannalla Nadinkan vieressä.
— Tuskin muistitte minua! sanoi hän, tällä kertaa lempeällä nuhteella.
— Ah, mitä piinaa minä olen kärsinyt, vastasi Aleksander, — mutta te ette auttanut minua.
Nadinka osoitti hänelle kirjaa.
— Tuolla minä olisin kutsunut Teitä, jos ette hetken päästä olisi tullut, sanoi hän. — Istukaa, nyt ei mamma enää tule! Hän pelkää kosteutta. Minulla on niin paljon teille puhumista, niin paljon… ah!
— Ja minulla myös… ah!
Eivätkä he puhuneet melkein mitään, sitä ja tätä vähän, josta olivat jo kymmenen kertaa puhuneet ennen. Tavallisesti aina: unelmista, taivaasta, tähdistä, myötätuntoisuudesta, onnesta. Keskusteleminen tapahtui useimmiten silmäkielellä, hymyillä ja välisanoilla. Kirja vetelehti nurmella.