Yö aikoi tulla… mutta minkälainen yö! Onko kesällä Pietarissa öitä? Ei se ole yö, vaan… sille pitäisi keksiä uusi nimitys — niin, puolihämärä. Kaikki on hiljaa ympärillä. Neva oli kuin nukuksissa; silloin tällöin, niinkuin unissaan, läiskäytti se keveästi laineen rantaan ja oli taas ääneti. Myöhäinen tuuli puhaltaa yli unisten vetten, mutta ei voi sitä herättää, panee vaan niiden pinnan väräjämään, henkäilee viileästi Nadinkan ja Aleksanderin päälle, tahi tuo heille kaukaisen laulun säveleen — taaskin kaikki on hiljaista ja Neva on liikkumaton kuin nukkuva ihminen, joka hiljaisesta jyrinästä aukaisee silmänsä ja ummistaa ne heti jälleen; ja uni painaa entistä kovemmin hänen raskaita silmäluomiansa. Sitten kuuluu sillan syrjästä aivankuin kaukainen ukkonen, mutta paikalla sen jälkeen kuuluu vahtikoiran haukunta lähimmäiseltä apajalta ja kaikki on uudelleen hiljaista. Puut muodostavat tumman laen ja heiluttavat hiukkasen, äänettä oksiaan. Rannoilla olevissa huviloissa tuikkivat tulet.

Mitä eriskummallisempaa liitelee silloin tässä lämpöisessä ilmassa? Mikä salaperäisyys juoksee kukkien, puitten, ruohon yli ja henkäilee käsittämättömänä harmauksena ihmisen sieluun? Miksi siinä syntyy erilaisia ajatuksia, erilaisia tunteita, kuin hälinässä ja ihmisten kesken? Kuinka rakkaus on piiritetty tässä luonnon unessa, tuoksuvissa kukkasissa ja yksinäisyydessä! Kuinka mahtavasti kaikki kääntää mielen haaveiluun, sydämmen niihin harvinaisiin tunteisiin, jotka jokapäiväisessä säännöllisessä ja kovassa elämässä tuntuvat niin tarpeettomilta, sopimattomilta ja naurettavilta hairahduksilta… niin tarpeettomilta; mutta kuitenkin, niillä hetkillä sielu saavuttaa himmeästi onnen, jota niin hartaasti haetaan toisina aikoina eikä löydetä.

Aleksander ja Nadinka menivät järvelle ja nojasivat aitaa vasten. Nadinka katsoi kauan ajatuksissaan Nevaa, kaukaisuuteen, mutta Aleksander Nadinkaa. Heidän sydämmensä olivat onnella täytetyt, sydäntä pakotti niin hurmaavasti ja samalla kipeästi, mutta kieli oli ääneti.

Aleksander kosketti hiljaa hänen vyötäistään. Nadinka työnsi hiljaa kyynäspäällään hänen kätensä pois. Hän kosketti taas, silloin Nadinka työnsi hiljemmin, irroittamatta silmiään Nevasta. Kolmannen kerran Nadinka ei työntänyt enää kättä pois.

Aleksander otti häntä kädestä — hän ei vetänyt kättäänkään pois; Aleksander puristi kättä: käsi vastasi puristusta. Sillä tavoin seisoivat he ääneti, mutta mitä he tunsivat!

— Nadinka! sanoi Adujew — hiljaa.

Hän oli ääneti.

Aleksander kumartui nääntyvällä sydämellä Nadinkan puoleen. Nadinka tunsi kuuman hengityksen poskellaan, hän säpsähti, kääntyi — eikä peräytynyt jalosti harmistuneena, eikä huudahtanut! — Hänellä ei ollut voimaa teeskennellä ja peräytyä: rakkauden lumous pani järjen vaikenemaan ja kun Aleksander kosketti huulillaan hänen huuliansa, vastasi hän suuteloon, vaikka heikosti, tuskin tuntuvasti.

"Sopimatonta!" sanoisivat ankarat äidit: — "yksin puutarhassa, ilman äitiä, suutelee nuorta miestä!" Mitä sille mahtaa, jos on sopimatonta, mutta hän vastasi suuteloon.

"Oi kuinka ihminen voi olla onnellinen!" sanoi Aleksander itsekseen ja kurotti taaskin huulensa hänen huulilleen ja viipyi sillä tavoin muutaman hetkisen.