Nadinka seisoi kalpeana, liikkumattomana, silmäripsissä loistivat kyyneleet, rinta hengitti kovaa, keskeytyen väliin.
— Niinkuin uni! kuiskasi Aleksander.
Nadinka säpsähti yht'äkkiä, unohduksen hetki oli kulunut…
— Mitä tämä on? Te olette unhottunut! sanoi hän äkkiä ja syöksi muutaman askeleen päähän hänestä. — Minä sanon mammalle!
Aleksander putosi pilvistä.
— Nadeshda Aleksandrowna, älkää kukistako minun autuuttani soimauksella, alkoi hän. Älkää olko toisten kaltainen.
Nadinka katsahti häneen, eikä aikaakaan, niin hän purskahti raikkaasen ja iloiseen nauruun, lähestyi taaskin häntä, seisoi taaskin aidan vieressä ja nojasi luottavaisuudella kättään ja päätään Aleksanderin olkapäätä vasten.
— Te siis rakastatte minua suuresti? kysyi hän ja pyyhkäsi kyyneleen pois, joka oli poskelle vierähtänyt.
Aleksander teki olkapäillään selittämättömän liikkeen, kasvonsa näyttivät "läpi typeriltä" olisi Piotr Ivanitsh sanonut. Ehkä se olikin totta, mutta sen sijaan oli niissä typerissä kasvoissa niin paljon onnea.
He katselivat, samoin kuin äskenkin, äänettöminä vettä, ikäänkuin heidän välillänsä ei olisi mitään tapahtunut. He pelkäsivät ainoastaan katsoa toisiinsa; vihdoinkin he katsoivat, myhähtivät ja kääntyivät taas pois.