— Löytyyköhän maailmassa tosiaan surua? sanoi Nadinka oltuaan ääneti.
— Sanotaan olevan… vastasi Adujew ajatuksissaan. — Mutta minä en usko…
— Mitä surua voisi olla?
— Setä sanoo — köyhyyttä.
— Köyhyyttä! Eivätkö köyhät tunne samaa, mitä me nyt tässä tunnemme?
Silloin he eivät voi olla köyhiä.
— Setä sanoo, ett'ei heillä ole aikaa semmoiseen — että pitää syödä ja juoda…
— Hyi! Syödä! Teidän setänne ei puhu totta. Ilman sitäkin voi olla onnellinen: minä en syönyt tänään päivällistä, mutta olen niin onnellinen.
Aleksander nauroi.
— Niin, minä antaisin tästä hetkestä kaikki, kaikki köyhille! jatkoi Nadinka. Antaa vaan tulla köyhiä. Ah! Miksi en minä voi lohduttaa ja saattaa iloiseksi kaikkia jollain tavalla?
— Enkeli! Enkeli! lausui Aleksander juhlallisesti, puristaen hänen kättänsä.