— Oi kuinka te puristatte kovasti! keskeytti hänet Nadinka, rypistäen kulmakarvojaan ja vetäen pois kätensä.
Mutta Aleksander sieppasi uudestaan käden ja alkoi sitä tulisesti suudella.
— Kuinka minä alan rukoilla, jatkoi Nadinka, rukoilla tänään, huomenna ja aina tämän illan tähden! Kuinka minä olen onnellinen! Entäs Te?
Äkkiä hän vaipui ajatuksiinsa; silmissä välähti levottomuus.
— Tiedättekö mitä? sanoi hän. Sanotaan, että mikä kerran on tapahtunut, se ei koskaan toista kertaa tapahdu! Luultavasti tämäkään hetki ei toistamiseen tapahdu?
— Oh, ei, vastasi Aleksander. Se ei ole totta! Kyllä se uudistuu!
Tulee parempia hetkiä; niin, minä tunnen sen!…
Nadinka nyykytti epäillen päätään. Aleksanderkin muisti sedän neuvoja ja lopetti yht'äkkiä.
"Ei", puhui hän itsekseen: "ei, se ei ole mahdollista! Setä ei tunne semmoista onnea, siksi hän on ankara ja epäilee ihmisiä. Raukka! Minua säälittää hänen kylmä, vanhentunut sydämmensä: se ei ole tiennyt mitään rakkauden hurmasta, senvuoksi hän ajaa sappea elämään. Jumala antaa hänelle anteeksi. Jos hän näkisi minun onneni, hän oi nostaisi käsiään sitä vastaan, eikä loukkaisi saastaisella epäilyksellään. Hän säälittää minua…"
— Ei, Nadinka, ei, me tulemme onnellisiksi! jatkoi hän ääneen. —
Katso ympärillesi, eikö täällä iloitse kaikki, katsoen rakkauttamme?
Jumala itse siunaa sitä. Kuinka iloisesti kuljemme läpi elämän käsi
kädessä! Miten voimme olla ylpeät, suuret rakkaudessamme!
— Ah, lakatkaa, lakatkaa ennustelemasta! keskeytti Nadinka. Ette kuitenkaan voi oikein arvata: minua alkaa kauhistuttaa, kun Te puhutte noin. Nytkin on minun ikävä…