— Mikä peloittaa? Eikö tosiaankaan voi omaa itseään uskoa?
— Ei voi, ei voi! sanoi hän päätään nyykyttäen. Aleksander katsoi häneen ja rupesi ajattelemaan.
— Miksi ei? Mikä, aloitti hän sitten, voisi hajoittaa meidän onnen maailmamme? Ketä me liikutamme? Me olemme aina yksin, poistumme toisista; mitä he meitä liikuttavat? Ja mitä me liikuttaisimme heitä? Meitä eivät muistakaan, unhottavat, ja silloin meitä ei häiritse surun ja onnettomuuden huhut, aivankuin nyt täällä puutarhassa ei mikään ääni häiritse tätä juhlallista hiljaisuutta…
— Nadinka, Aleksander Feodoritsh, kajahti äkkiä portailta, missä te olette?
— Kuuletteko! sanoi Nadinka ennustajan äänellä. Tuo on sallimuksen viittaus: tämä hetki ei uudistu enää — minä aavistan sen…
Hän tempasi Aleksanderia kädestä, puristi sitä, katsoi häneen niin kummallisesti, surullisesti ja syöksi äkkiä pimeään käytävään.
Aleksander jäi yksin vaipuneena ajatuksiin.
— Aleksander Feodorits! kajahti taaskin portailta, — viilipytty on aikoja sitten ollut pöydällä.
Hän kohotti olkapäitään ja meni huoneesen.
— Sanomattoman onnen hetken perästä — yht'äkkiä viilipyttyä!!! sanoi hän Nadinkalle. — Onko todella kaikki niin elämässä?