— Kunpa vaan ai olisi hullummin, vastasi tämä iloisesti. — Mutta viilipytty on erittäin maukasta, etenkin sille, joka ei ole syönyt päivällistä.
Onni elähdytti häntä. Posket hohtivat, silmät paloivat tavattomalla tulella. Kuinka hän emännöitsi huolellisesti, kuinka iloisesti puheli! Ei ollut varjoakaan jäljellä hetken välähtämästä surusta: ilo nieli hänet kokonaan.
Aamurusko täytti jo puoli taivasta kun Adujew istui veneesen. Soutajat odottaen taanoista palkintoa sylkivät kämmeniinsä ja alkoivat äskeisen tavan mukaan liikkua paikoillaan, kaikin voimin työskennellen airoillaan.
— Soutakaa hiljempaa! sanoi Aleksander. Minä annan vielä puoli ruplaa juomarahaa.
He katsoivat häneen ja sitten toinen toisiinsa. Toinen kaaputti rintaansa, toinen selkäänsä, ja tuskin liikuttivat airojaan, tuskin koskettivat veden pintaa. Vene kulki kuin joutsen.
"Setä tahtoo vakuuttaa minulle, että onni on vaan kummitus, ett'ei voi uskoa poikkeuksetta mihinkään, että elämä on… hän on ilkeä! Miksi hän tahtoi niin kovasti pettää minut? Ei, elämä on sellainen, mimmoiseksi minä olen sen kuvitellut, semmoisen sen täytyy olla, semmoinen se on ja semmoisena se pysyy. Muuten ei olisikaan elämää!"
Raitis aamutuuli puhalsi hieman pohjosesta. Aleksander vavahti vähäisen sekä tuulesta että muistoista, sitten hän haukotteli ja, käärittyään itsensä kaapuun, vaipui hän taaskin unelmiin.
V.
Adujew saavutti onnensa huipun. Hänellä ei ollut enää mitään toivomista. Virka, sanomalehden kirjoitukset — kaikki oli unhotettu, jätetty. Hänestä pääsivät muut edelle virka uralla: hän tuskin huomasi sitä, muulloin kuin ainoastaan silloin kun setä huomautti. Piotr Ivanitsh neuvoi heittämään hiiteen kaikki hulluudet, mutta Aleksander kuullen sanan "hulluudet", pudisti olkapäitään, hymyili sääliväisesti ja oli vaiti.
Huomattuaan muistutuksien hyödyttömyyden kohotti setä myöskin olkapäitään ja hymyili surkuttelevaisesti ja oli ääneti, sanottuaan ainoastaan "tee kuin tahdot, se on sinun asiasi, multa älä pyydä, minulta: ilettävää ainetta."