— Älkää pelätkö, setä, vastasi Aleksander siihen. Tosin on paha, että on vähä rahaa, mutta kylliksi minulla on, enkä minä paljoa tarvitsekaan.
— No, toivotan siis onnea sinulle, lisäsi Piotr Ivanitsh.
Aleksander nähtävästi karttoi häntä. Hän oli kadottanut kaiken luottamuksen sedän ikäviin ennustuksiin ja pelkäsi hänen kylmää katsantokantaansa rakkauteen ja ylipäänsä loukkaavia pistoksia, etenkin hänen ja Nadinkan suhteista.
Häntä iletti kuulla kuinka setä puhui hänen rakkaudestaan perin yksinkertaisesti, ja kuvaili, hänen käsityksensä mukaan, tämän korkean, pyhän asian yhdenlaiseksi kaikkien toisien jokapäiväisten kanssa. Hän salasi kaikki ilot, koko tämän ruusunpunaisen onnen näyn sedältä, aavistaen, että jos hänen tutkistelemisensa vatsankin koskettaa setää, niin saa olla varoillaan, että ruusut hajoavat tomuksi tahi muuttuvat lannaksi. Setä puolestaan karttoi taas häntä, sillä hän ajatteli, että Aleksander rupeaa laiskaksi, tuhlaa kaikki, tulee sitten häneltä pyytämään rahaa ja istuu hänen niskoillensa.
Aleksanderin käynnissä, katsannossa, kaikessa hänen käytöksessään oli jotain juhlallista, salaperäistä. Hän käytti itseään muiden seurassa, niinkuin rikas rahamies pörssissä pikku kauppiaiden keskellä alhaisuudella ja arvokkaasti, ajatellen itsekseen "surkuteltavat! Kuka teistä omistaa semmoisen aarteen kuin minä? Kuka voi niin tuntea? Kenen mahtava sielu…" j.n.e.
Hän oli vakuutettu, että hän yksin maailmassa rakastaa, niin, ja on rakastettu.
Hän ei karttanut ainoastaan setää, vaan ylipäänsä ihmistulvaa, kuten hän sanoi. Hän joko palveli epäjumalaansa, tahi istui kotonaan toimitushuoneessa yksin, nauttien onnestaan, tutkien ja ajatellen sitä mitä pienemmissä osissa. Hän kutsui sitä uuden maailman luomiseksi, ja istuen, yksinäisyydessään, loi hän itselleen tyhjästä aivankuin jonkin maailman ja oleskeli enemmiten siinä; virastossa kävi hän harvoin ja haluttomasti, kutsui sitä surulliseksi välttämättömyydeksi, välttämättömäksi pahaksi tahi surulliseksi proosaksi. Hänellä oli paljon vaihtelevaisuutta tälle aineelle. Sanomalehden toimittajan ja tuttaviensa luona hän ei käynyt ensinkään.
Oman itsensä kanssa oleminen oli hänen korkein virvoituksensa. "Ainoastaan yksin itsensä kanssa" — kirjoitti hän erääseen novelliin — "näkee ihminen itsensä kuin kuvastimessa; silloin ainoastaan oppii hän tuntemaan ihmisen suuruuden ja arvon. Kuinka ihminen on kaunis keskustellessaan sielun voimiensa kanssa! Hän on kuin opas, hän luo siihen tarkan silmäyksen, rakentaa sitä tarkoin harkitun suunnitelman mukaan, ponnistelee sen etupäässä, tekee ja johtaa. Kuinka, se on surkuteltava, joka pelkää olla itsensä kanssa, joka pakenee omaa itseään ja hakee joka paikasta seuraa, vierasta mieltä ja henkeä."… Voisi luulla että hän säätää uusia lakia maailman luomisesta tahi ihmissuvun olemisesta, mutta hän onkin vaan rakastunut.
Niinpä hän istuu suuressa nojatuolissa. Hänen edessään on paperiarkki, jossa on muutamia runoja. Välistä hän kumartuu arkin puoleen, korjaa siitä jotain tahi lisää pari kolme värssyä, välistä heittäytyy nojatuolin selkämää vastaan ja alkaa miettiä. Huulilla oleskelee hymy; näkyy että hän juuri on ne poistunut täyden onnen maljan laidalta. Silmänsä ummistuvat väsyneinä, kuin nukkuvalla kissalla tahi leimahtavat yht'äkkiä sisällisen liikutuksen tulesta.
Ympärillä on hiljaista. Ainoastaan kaukaa isolta kadulta kuuluu ajopelien tärinä, tahi välistä Evsei, väsynyt saappaan kiillottamisesta, puhuu ääneen: "kunpa en vaan unhottaisi: taanoin otin puodista kahdella kopekalla etikkaa ja kymmenellä kopekalla kaalia, täytyy maksaa huomenna, muuten kauppias ehk'ei toisten uskokaan velaksi — hän on semmoinen koira! Leipää hän mittaa naulottain juurikuin nälkävuotena — se on häpeällistä. Herranen aika, kuinka olen väsynyt. Kun olen kiilloittanut tämän saappaan — niin käyn maata. Gratshahissa makaavat jo aikoja sitten: ei siellä ole niinkuin täällä! Milloinkahan Jumala antaa nähdä…"