Tässä hän huokasi raskaasti, hengitti harjaan ja alkoi taaskin hangata sillä. Hän piti tätä tärkeimpänä milt'ei ainoana velvollisuutenaan, ja ylipäänsä kuka taisi kiilloittaa saappaita, siitä hän päätti palvelijan arvon, melkein ihmisarvonkin; itse hän kiilloitti jonkinlaisella himolla.
— Lopeta, Evsei! Sinä häiritset minua työssäni turhuuksillasi! huusi
Adujew.
Turhuuksia, mutisi Evsei itsekseen, eipä ole turhuuksia: sinulla on siellä turhuuksia, mutta minä teen työtä. Nähkääs nyt, miten likasi saappaat, että töin tuskin saa niitä puhtaaksi. Hän asetti saappaan pöydälle ja ihaili nahan kuvastimen tapaista kiiltoa.
Otapas ja kiilloita noin, lisäsi hän, vai turhuuksia!
Aleksander vaipui yhä syvemmälle ja syvemmälle ajatuksiin Nadinkasta, sitten kirjailija-unelmiin.
Pöytä oli tyhjä. Kaikki mikä muistutti hänen entisistä toimistaan, virasta, sanomalehtityöstä, kaikki makasi pöydän alla, kaapin päällä tahi sängyn alla. "Yksi näkeminen vaan", sanoi hän, "tuosta lo'asta karkoittaa luomisajatukset ja ne kiitävät pois kuin satakieli lehdosta äkillisestä voitelemattomien pyörien tärinästä, kun ne kuuluvat maantieltä."
Usein aamurusko saavutti hänet surulaulun ääressä. Ne pari tuntia, joita hän ei viettänyt Ljubetskilla, omistettiin runoilemiselle. Hän sepittää runon ja lukee sen Nadinkalle; tämä kirjoittaa sen kauniille paperille ja opettelee sen ulkoapäin, mutta Aleksander "on tuntenut korkeimman runoilijan onnen — kuultuaan sepityksensä armailta huulilta."
"Sinä olet minun runottareni, puhui hän Nadinkalle. Ole tämän pyhän tulen Westalina, joka minun rinnassani palaa; jos sinä sen hylkäät — niin se sammuu ainiaaksi."
Sitten lähetti hän sanomalehteen vieraalla nimellä runoja. Ne painettiin, sillä ne eivät olleet hullumpia, paikoittain eivät kaivanneet luonteen voimaa ja niissä kulki läpitse tulinen tunne; kirjoitetut olivat ne sujuvasti.
Nadinka ylpeili hänen rakkaudestaan ja kutsui häntä "minun runoilijani".