Niin, ikuisesti sinun, lisäsi Aleksander. Tulevaisuudessa hymyili hänelle kunnia, ja seppeleen, ajatteli hän, sitoo hänelle Nadinka, sekoittaa laakerin myrteillä, mutta sitten… "Elämä, elämä, miten sinä olet ihana!" huudahti hän. "Mutta setä? Miksi hän himmentää sieluni maailman? Miksi hän myrkyttää sapella kaiken onneni? Eiköhän liene kateudesta, siksi kun hänen sydämensä on vieras näille puhtaille iloille, tahi, kenties mustasta halusta pahentaakseen…oi, kauas, kauas hänestä!… Hän murhaa, saastuttaa kateudellaan minun rakastavan sydämmeni, turmelee sen"…
Hän pakeni setää, eikä tavannut häntä viikottain, kuukausittain. Jos kohdatessa läksi tunteesta puhe, oli hän ivallisesti ääneti tahi kuunteli kuin se ihminen, jonka vakuutuksia ei voi millään syytöksillä saada horjumaan. Hän piti omia päätöksiään erehtymättöminä, mielipiteitään ja tunteitaan muuttumattomina ja päätti vast'edes aina seurata niitä, hän ei sano nyt olevansa enää poika nulikka, ja mitä varten vieraat mielipiteet olisivat ainoastaan pyhät j.n.e.?
Setä puolestaan oli niinkuin ennenkin: hän ei kysellyt mitään veljensä pojalta, ei huomannut tahi ei tahtonut huomata hänen tekosiaan. Huomattuaan ettei Aleksanderin tila muutu ja että hän elää entisen tavan mukaan, eikä pyydä häneltä rahaa, oli hän ystävällinen Aleksanderille, niinkuin ennenkin ja torui vähän Aleksanderia, kuin tämä kävi niin harvoin hänen luonaan.
— Vaimoni on sinulle vihanen, sanoi hän. Hän on tottunut pitämään sinua sukulaisenaan; me syömme aina päivällistä kotona; käy meillä.
Mutta Aleksander kävi harvoin eikä hänellä ollut aikaakaan: aamupäivä meni virastossa, jäi estä puolen päivän yöhön saakka Ljubetskilla; yö oli jälellä, mutta yöksi meni hän yksinäiseen, hänen luomaansa maailmaan ja jatkoi luomisiaan. Ja kaiken ohessa ei haitannut hiukkasen nukkuakin.
Kaunokirjallisuuden alalla proosassa, oli hän vähemmin onnellinen. Hän kirjoitti erään ilveilyksen, kaksi novellia, jonkun kuvauksen ja matkakertomuksen. Työskentelynsä oli ihmeellinen, paperi oikein paloi kynän alla. Ilveilyksen ja toisen novellin näytti hän sedälle ja pyysi sanomaan, kelpaavatko ne. Setä luki vakavasti muutaman sivun ja lähetti sen sitten takaisin, kirjoitettuaan ylhäällä: "kelpaa…väliseinää liistaroida!"
Aleksander julmistui ja lähetti ne sanomalehden toimitukseen, mutta hänelle lähetettiin molemmat takaisin. Kahteen kohtaan oli ilveilyksessä merkitty: "ei hullumpaa" — ja siinä kaikki. Novellissa oli monin paikoin seuraavat muistutukset: "heikosti, väärin, kypsymätöntä, kankeaa, kehittymätöntä j.n.e." Lopussa oli sanottu: "ylipäänsä huomataan ettei tunneta sydäntä, liiallinen kiivaus, luonnottomuus, kaikki on kuin puujaloilla, ei missään huomaa ihmistä… sankari on rujosyntyinen… semmoisia ihmisiä ei löydy… painettavaksi ei se sovi! Kirjoittaja ei taida olla ilman lahjoja, pitää työskennellä ankarasti!…"
"Semmoisia ihmisiä ei löydy", ajatteli hämmästynyt ja loukattu Aleksander. "Kuinka ei löydy? Itsehän minä olen sankari. Pitäisikö minun tosiaan kuvata noita joka askeleella kohdattavia ilettäviä sankareja, jotka ajattelevat ja tuntevat, kuin ihmistulva, tekevät sitä mitä kaikki tekevät, — näitä surkuteltavia jokapäiväisiä pienen tragedian ja ilveilyksen henkilöitä, jotka eivät ole merkittyjä eri leimalla… alentuisiko taide siihen määrään?"
Ollen vakuutettu sen kauneuden opin puhtaudesta jota hän tunnusti, kutsui hän avukseen Byronin varjoa, Goethea, Schilleriä. Draaman ja novellien sankareina ei hän voinut kuvitella muuta kuin merirosvoa, suurta runoniekkaa tahi taiteilijaa ja pani niiden toimimaan ja tuntemaan oman itsensä mukaan.
Erääsen novelliin oli hän valinnut Amerikan tapahtumapaikaksi; ympäristö oli loistava; amerikkalainen luonto, vuoria, kaiken tämän keskellä maanpakolainen, joka oli ryöstänyt armaansa. Koko maailma oli heidät unhoittanut; he ihailivat toisiaan ja luontoa; kun tuli sanoma että voisivat palata kotipuoleen takaisin, kieltäysivät he. Sitten parinkymmenen vuoden kuluttua joku eurooppalainen oli tullut sinne ja mennyt muutamien intialaisten seurassa jahdille ja löytänyt eräältä vuorelta mökin, jossa oli luuranko. — Tämä eurooppalainen oli ollut sankarimme kilpakosija. Hänestä itsestään tuntui niin onnistuneelta tämä novelli! Millä ihastuksella hän luki sitä talvi-iltoina Nadinkalle! Kuinka ahneesti tämä kuunteli häntä! Ja tämmöistä novellia ei otettu vastaan…