Tästä vastoinkäymisestä ei hän puhunut puolta sanaakaan Nadinkalle; nielasi harmin ääneti — ja loput heitti järveen. — Ovatko painaneet novellin? kysyi Nadinka. — Ei! vastasi hän. Ei sovi; siinä on paljon semmoista, joka tuntuisi meikäläisten mielestä kummalliselta ja oudolta…
Jos hän olisi tiennyt millaisen totuuden hän sanoi, ajatellessaan sanoa aivan toisella tarkoituksella!
Hänestä oli ahkeroitseminen kummallista. "Mitä varten lahjat ovat?" sanoi hän. "Lahjaton erakko ahkeroitsee; kyky puhuu helposti ja vapaasti…" Mutta muistettuaan, että kirjoituksensa maantaloudesta, samoin myöskin runonsa eivät olleet alussa sitä eikä tätä, vaan vähitellen tulivat täydellisiksi ja vetivät erittäin yleisön huomiota puoleensa, rupesi hän mietiskelemään, ymmärsi sanoneensa hulluuden ja jätti kauniin proosan toistaiseksi: siksi kun sydän lyö tasaisemmin, ajatukset tulevat järjestykseen.
Hän teki itselleen sen päätöksen, että hän aikoo ruveta työskentelemään kunnollisesti.
Päivät kulkivat toistensa jälkeen, häiritsemättömät onnen päivät Aleksanderille. Hän oli onnellinen suudellessaan Nadinkan sormen päätä, istuessaan hänen edessään kuvan asemasta pari tuntia, irroittamatta hänestä silmiään, hämmästyksissään ja huokaellen, tahi lausuen tilaisuuteen sopivia runoja.
Jos tahtoo totta sanoa, niin Nadinka vastasi huokauksiin ja runoihin välistä haukotellen. Eikä ihmekään: sydän oli kiinnitetty, mutta järki joutilaana. Sille ei Aleksander pitänyt huolta ravinnon antamisesta. Vuosi jonka Nadinka oli määrännyt koetukseksi, oli loppumaisillaan. Hän asui taaskin äitinsä kanssa maalla samassa huvilassa. Aleksander muistutti häntä lupauksestaan ja pyysi lupaa, sanoakseen äidiltä suostumusta. Nadinka lykkäsi sen siksi, kunnes kaupunkiin muuttaisivat, mutta Aleksander pysyi sanassaan.
Vihdoinkin erään kerran iltasella jäähyväisiä heittäessään lupasi Nadinka Aleksanderille, että hän saa puhua toisena päivänä äidin kanssa.
Aleksander ei voinut nukkua koko yönä, eikä mennyt virastoon. Hänen päässään pyöri huomispäivä, hän mietiskeli ehtimiseen, miten hänen piti puhua Maria Mihailownalle, hän kirjoitti puheen, valmisteli, mutta tuskin muisti, että asia koskee Nadinkan kättä, hämmentyi hän jo haaveiluihin ja unhotti uudelleen kaikki. Nadinka oli tavallisuuden mukaan häntä vastassa puutarhassa, mutta silmissä näkyi keveä miettiväisyyden väritys, hymyilemättä, hajamielisen näköisenä seisoi hän.
— Tänään ei sovi puhua mamman kanssa, sanoi hän, meillä istuu tuo ilkeä kreivi!
— Kreivi! Mikä kreivi?