— Nadeshda Aleksandrowna! huusi Adujew yht'äkkiä niin oudolla äänellä.
Kaikki seisahtuivat kuin naulatut, aivankuin jähmettyivät ja katsoivat hämmästyneinä Aleksanderia. Tätä jatkui hetkinen.
— Ah, se on Aleksander Feodoritsh, sanoi äiti ensimmäiseksi tainnuttuaan. Kreivi tervehti ystävällisesti. Nadinka heitti nopeasti harson kasvoiltaan, kääntyi ja katsoi häneen peljästyneenä, au'aisten hiukan suunsa, sitten hän kääntyi pois kiireesti, löi hevosta raipalla, tämä syöksi eteenpäin ja kahdella hyppäyksellä katosi portin taakse; hänen jälkeensä laukkasi kreivi.
— Hiljemmin, hiljemmin, Jumalan tähden hiljemmin! huusi äiti jälkeen. Pidä korvasta kiinni. Ah! Herra Jumala, saattaa hyvinkin tapahtua että hän putoaa: mitä ihmeen himoja nuo ovat!
Kaikki katosi; kuului ainoastaan hevosten töminä, ja pöly kohosi pilvenä tieltä. Aleksander jäi Ljubetskajan kanssa. Hän katseli tätä äänettömänä aivan kuin kysyen: "mitä tämä merkitsee?" Ljubetskaja ei antanut kauan vastausta odottaa.
— Nyt he ovat menneet, sanoi hän! — ja jälet haihtuivat! No, riehukoot nuoret, mutta me keskustelemme Teidän kanssanne, Aleksander Feodoritsh. Miksi Teitä oi ole kuulunut moneen viikkoon: oletteko meihin suuttunut?
— Olen ollut sairas, Maria Mihailowna, vastasi Aleksander synkästi.
— Niin, kyllä se näkyy: Te olette laihtunut ja olette niin kalpea! Istukaa pian, levähtäkää. Tahdotteko, niin minä käsken keittää munia pehmeiksi? Päivälliseen on vielä kauan aikaa.
— Kiitoksia; minä en tahdo.
— Miksi ette? Ne ovat ihan paikalla valmiit; munat ovat erittäin hyviä: eräs suomalainen toi vasta tänään.