— Ei, ei!
— Mutta mikä Teidän on? Minä vaan olen odottanut ja odottanut, ajattelin: mitä tämä merkitsee, itseään ei kuulu eikä tuo ranskalaisia kirjojakaan? Muistatteko että lupasitte jotain tähän suuntaan: Peau de chagrin, — mutta ei kuulu! varmaan Aleksander Feodoritsh on meihin suuttunut, varmaan on suuttunut.
Minä pelkään, että Te, Maria Mihailowna, olette pikemmin minuun suuttunut?
— Teidän on synti peljätä semmoista, Aleksander Feodoritsh! Minä rakastan Teitä kuin sukulaistani; en tiedä miten Nadinka tehnee; mutta hän on vielä lapsi: mitä hän osaa ajatella? Ei hän osaa antaa arvoa ihmisille! Minä jankutin hänelle joka päivä: miksikä ei Aleksander Feodoritshia kuulu, miksikä hän ei tule? Aina vaan odotin. Uskotteko, etten ole yhtenäkään päivänä istunut ennen viittä päivälliselle, yhä ajattelin, että tuossa paikassa hän saapuu rantaan. Välistä Nadinkakin sanoi: ketä Te mamma odotatte? Minun on nälkä ja kreivin, luulen, samoin…
— Entäs kreivi… käykö hän usein?
— Kyllä, melkein joka päivä, välistä kahdesti yhtenä päivänä; hän on niin hyvä, pitää meistä niin… "No", sanoo Nadinka, "minä tahdon syödä, ei muu auta! Aika on istua pöytään." — "Mutta jos Aleksander Feodoritsh tulee, sanoin minä?"… "Ei tule", sanoi hän, "lyödäänpä vetoa, ettei hän tule? Ei tarvitse odottaa"… Ljubetskaja leikkasi näillä sanoilla kuin veitsellä Aleksanderia.
— Hänkö… niin sanoi? kysyi Aleksander koetellen hymyillä.
— Niin, hän sanoi ja kiirehti. Minä olen ankara, vaikka näytän näin hyvältä. Kylläpä minä toruin häntä: "välistä odotat häntä viiteen saakka, et syö päivällistäkään, välistä taas et laisinkaan tahdo odottaa — tyhmä! Se ei kelpaa! Aleksander Feodoritsh on meidän vanha tuttavamme, rakastaa meitä, hänen setänsä Piotr Ivanitsh on osoittanut meille paljon ystävyyttä… ei ole hyvä olla noin välinpitämätön! Hän ehkä suuttuu meihin eikä tulekaan enää"…
— No, mitä hän ajatteli? kysyi Aleksander.
Ei mitään. Tiedättehän, että hän on semmoinen elävä — hypähtää yht'äkkiä ylös, laulaa hyräyttää ja juoksee tiehensä, tahi sanoo: "jos tahtoo niin tulee!" Hän on niin vallaton! Minä rupesinkin ajattelemaan — kyllä Te tulette! kului vielä päivä, eikä sittenkään kuulunut. Minä aloin uudestaan: "Nadinka, onkohan Aleksander Feodoritsh terve!" — "En tiedä, mamma, mistä minä tietäisin? — Lähetetäänpä kysymään mikä hänen on?" "Lähetetään ja lähetetään", mutta niinpä ei lähetetty, minä luotan häneen, mutta hän on sellainen tuuliaispää. — Nyt hän sai päähänsä tuon ratsastamisen! Hän näki kerran akkunasta kreivin ratsastavan ja alkoi kiusata minua: "minä tahdon ratsastaa, eikä siinä mikään auta!" Minä koettelin sitä ja tätä, ei mikään auta — "tahdon!" Hullu! Ei minun nuoruuteni aikana kuultu ratsastamisesta. Meitä ei ole ensinkään sillä tavoin kasvatettu. Mutta nykyaikana, hirvittää oikein sanoa, naiset ovat ruvenneet tupakoimaankin, kas, tuolla meidän vastapäätä asuu nuori leski: hän istuu balkongilla ja polttaa koko päivän paperosseja; ohitse kuljetaan, ajetaan — hän ei huoli mistään. Meidän aikana jos haisi vieraskamarissa tupakalle miehistäkin…