— Joko siitä on kauan kuin se alkoi? kysyi Aleksander.
— En minä tiedä, sanotaan että noin viisi vuotta on ollut muodissa: sehän sai ranskalaisilta alkunsa…
— Ei, minä kysyin: onko tästä kauan aikaa, kun Nadeshda
Aleksandrowna rupesi ratsastamaan?
— Puolitoista viikkoa. Kreivi on niin hyvä, niin kohtelias: mitä, mitä hän ei vaan tee meille; kuinka hän Nadinkaa hemmoittelee! Katsokaa miten paljon kukkia! Kaikki ovat hänen puutarhastaan. Välistä oikein hävettää. "Miksi te häntä, kreivi", sanon minä, "niin hemmoittelette!"… Nadinkaakin torun. Me olimme Maria Mihailownan ja Nadinkan kanssa hänen luonaan maneesissa: tiedättehän, että minä aina katson itse tyttäreni perään. Kuka äideistä katsoo paremmin tyttärensä perään? Minä olen itse pitänyt huolta kasvattamisesta, ja kehumatta voin sanoa: Jumala antakoon jokaiselle semmoisen tyttären. Siellä Nadinka meidän nähden opettelikin. Sitten söimme aamiaista hänen luonaan puutarhassa, ja nyt he ratsastavat joka päivä. Voi miten rikas hänen talonsa on! Me katselimme sitä: kaikki on niin aistilla tehtyä ja komeata!
— Joka päivä! sanoi Aleksander melkein itsekseen.
— Miksikä en antaisi! Olinhan kerran itsekin nuori…välistä kun: —
— Ratsastavatko kauankin?
— Tuntia kolme. No, mutta mikä tauti Teitä on vaivannut?
— En tiedä…minun rintaani kivistää… sanoi Aleksander, puristaen kättään rintaansa vasten.
— Ettekö ole ottanut mitään lääkkeitä?