— Kyllä sinulle jo riittää, huomautti äiti. Sinä vaivaat kreiviä.
— Ei mikään osoittanut, että kreivin ja Nadinkan välillä olisi jotain erinomaista ollut. Kreivi oli yhtä ystävällinen niin äidille kuin tyttärellekin, ei hakenut tilaisuutta puhua Nadinkan kanssa kahden kesken, eikä juossut hänen jäljessään puutarhaan sekä katseli häntä samalla tavalla kuin äitiäkin. Nadinkan vapaan käytöksen hänen kanssaan, ratsastusretket voi selittää hänen luonteensa eriskummallisuudesta, epätasaisuudesta ja viattomuudesta, ehkä kasvatuksen valinnaisuudestakin, seuraelämän sääntöjen tietämättömyydestä; äidin puolelta — heikkoudesta ja likinäköisyydestä. Kreivin huomaavaisuuden ja kohteliaisuuden sekä hänen jokapäiväisen käymisensä voi päättää tulevan huvilain naapuriuuden ja iloisen vastaanoton johdosta, jota hän aina kohtasi Ljubetskilla.
Asia näytti aivan luonnolliselta, jos katsoi sitä tavallisella silmällä; mutta Aleksander katsoi suurennuslasiin ja näki paljon… paljon… mitä paljaalla silmällä ei nähdä.
Miksi, kysyi hän itseltään, miksi Nadinka on hänelle muuttunut? Hän ei odota häntä enää puutarhassa, eikä ota vastaan hymyllä, vaan pelolla, pukee muutama aika sitten itseään paljon huolellisemmin. Hänen kohtelussaan ei ole välinpitämättömyyttä. Hän on huolellisempi menettelyssään, aivankuin olisi tullut järkevämmäksi. Välistä hänen silmissään ja sanoissaan piilee jotain salaisuuden tapaista… Missä herttaiset oikut, ujous, vallattomuus, iloisuus ovat? Kaikki nämä ovat kadonneet. Hän on tullut totiseksi, ajattelee ja on ääneti. Häntä juurikuin mikä piinaa. Nyt hän on kaikkien muiden tyttöjen näköinen: samanlainen teeskentelijä, valehtelee samalla tavalla, kyselee yhtä huolellisesti miten terveyden laita on… on yhtä huomaavainen, ystävällinen etiketin mukaan… hänelle… Aleksanderille! jonka kanssa… Oi, Jumala. Sydämmensä oli pakahtua.
Eivät asiat ole ilman mitään vaan sillä tavoin, ei olekaan, sanoi hän yhä itselleen, tämän alla piilee jotain! Kyllä minä otan selon, vaikka maksaisi mitä tahansa, ja sitte Herra varjelkoon…
Sinäkin päivänä, kun kreivi oli mennyt, koetteli Aleksander saada tilaisuutta puhua Nadinkan kanssa kahden kesken. Mitä kaikkea hän koettelikaan? Otti kirjan, jolla Nadinka tavallisesti houkutteli häntä puutarhaan äidin luota, näytti hänelle sen ja läksi rannalle, siinä luulossa, että Nadinka paikalla juoksee sinne. Hän odotti, odotti — mutta ei kuulu tulevaksi. Aleksander tuli takaisin huoneesen. Nadinka luki kirjaa eikä katsahtanut häneen. Hän istui hänen viereensä. Nadinka ei kohottanut silmiään, sitten kysyi nopeasti, sivumennen että työskenteleekö hän kirjallisella alalla, ja onko ilmestynyt jotain uutta? Menneestä ei sanaakaan.
Adujew alkoi puhua äidin kanssa. Nadinka läksi puutarhaan. Äiti meni ulos kamarista ja Adujew syöksi myöskin puutarhaan. Kun Nadinka huomasi hänet, nousi hän penkiltä, eikä tullut häntä vastaan, vaan meni pyöreää käytävää myöten verkalleen kotia kohden, aivan kuin pakoon. Adujew kiirehti askeleitaan ja Nadinka samoin.
— Nadeshda Aleksandrowna! huusi Aleksander kaukaa. Minä tahtoisin sanoa Teille pari sanaa.
— Mennään kamariin: täällä on niin kosteata, vastasi hän.
Tultuaan huoneesen, istui hän jälleen äidin viereen. Aleksander oli vähällä pyörtyä.