— Ilman vaan kysyn; tuletteko? — Tahtoisitteko?
— Tuletteko huomenna meille? toisti Nadinka samalla kylmällä äänellä, mutta suurella kärsimättömyydellä?
— En! vastasi hän harmistuneena.
— Mutta ylihuomenna?
— En; en tule viikkoon, kenties kahteen… en pitkään aikaan!…Hän loi Nadinkaan tutkivaisen katseen, koetteli lukea hänen silmistään millaisen vaikutuksen hänen vastauksensa oli tehnyt.
Nadinka ei puhunut mitään, vaan hänen silmänsä laskeutuivat tuokiossa alas Aleksanderin vastauksen johdosta. Mitä niissä oli? Himmentikö niitä suru, tahi välähtikö niistä ilon salama? Ei mitään voinut lukea näistä marmorin tapasista kasvoista.
Aleksander puristi hattua kädessään ja meni matkoihinsa.
— Älkää unhottako voidella rintaanne opodeldokilla! huusi Maria Mihailowna hänen jälkeensä. Aleksanderilla oli taas pula — ottaa selkoa, miksi Nadinka oli tehnyt sen kysymyksen? Mitä siinä oli: haluko vai pelko häntä nähdä?
"Oh mitä piinaa! mitä piinaa!" puhui hän epätoivoisena.
Aleksander parka ei kestänyt kauempaa: hän tuli sinne kolmantena päivänä. Nadinka oli puutarhan aidan vieressä, kun Aleksander läheni. Hän tuli iloiseksi, mutta paikalla kun Aleksander alkoi rantaa lähestyä, kääntyi Nadinka aivan kuin häntä näkemättä, tehtyään muutamia viistoja askelia pitkin tietä ja kävellen melkein kuin suunnatta, meni hän kotia.