Aleksander tapasi hänet äitinsä luota. Siellä oli pari ihmistä kaupungista, naapuri Maria Ivanowna ja tuo välttämätön kreivi. Aleksanderin kärsimykset olivat mahdottomat kestää. Taaskin kului koko päivä tyhjissä joutavissa puheissa. Miten nuo vieraat häntä kyllästyttivät! He puhuivat rauhallisesti kaikesta tyhjästä, tuumiskelivat, laskivat leikkiä ja nauroivat.
"He nauravat!" sanoi Aleksander. "He voivat nauraa, kun… Nadinka… on minulle muuttunut. Heistä se ei ole mitään! Surkuteltavat tyhjät ihmiset: kaikelle he iloitsevat."
Nadinka meni puutarhaan; kreivi ei mennyt hänen perässään. Muutama aika sitten välttivät hän ja Nadinka toisiaan Aleksanderin aikana. Välistä hän kohtasi heidät kahden puutarhassa tahi kamarissa, mutta sitten he erosivat eivätkä hänen aikanaan enää yhtyneet. Uusi hirmuinen havainto Aleksanderille: merkki, että he ovat keskinäisissä suhteissa.
Vieraat hajosivat. Kreivi meni myöskin pois. Nadinka ei sitä tiennyt eikä kiirehtinyt kotia. Adujew meni kursastelematta Maria Mihailownan luota puutarhaan. Nadinka seisoi selin häneen päin, pitäen kädellä kiinni aidasta pää nojaten käteen, niinkuin sinä unhottamattomana iltana… Hän ei nähnyt, eikä kuullut Aleksanderin tuloa.
Voi miten hänen sydämensä löi, kun hän hiipi varkain varpaisillaan sinne. Hengityksensäkin lakkasi.
— Nadeshda Aleksandrowna! sanoi hän niin mielenliikutuksessa että se tuskin kuului.
Nadinka säpsähti, aivan kuin hänen vieressään olisi ammuttu, kääntyi ja peräytyi hänestä askeleen verran.
— Sanokaa, olkaa niin hyvä, mitä savua tuolla on? alkoi hän puhua hämmästyneenä, osoittaen nopeasti järven vastapäätä olevaa puolta. Onko siellä tulipalo, vai sellainen uuni… tehtaalla?…
Aleksander katseli häntä ääneti.
— Oikein totta, minä luulin tulipalon olevan… Mitä te niin katsotte minuun, ettekö usko?…