Hän vaikeni.
— Siis Te, alkoi Aleksander päätään pudistaen. — Tekin olette niinkuin kaikki toisetkin… Kuka olisi voinut sitä odottaa… pari kuukautta takaperin?… — Mitä sanotte? Minä en ymmärrä Teitä, sanoi hän ja tahtoi mennä.
— Malttakaa. Nadeshda Aleksandrowna, minä en voi kestää enää tätä koetusta.
— Mitä koetusta? Minä tosiaankaan en tiedä?…
— Älkää teeskennelkö, sanokaa, Tekö se olette? oletteko sama kuin ennen?
— Minä olen aina sama! sanoi Nadinka päättävästi.
— Kuinka! Ettekö olekaan minulle muuttunut!
— En; olenhan minä mielestäni yhtä ystävällinen, yhtä iloisena tulen
Teitä vastaan…
— Yhtä iloisena! mutta miksi juoksette pois aidan luota?…
— Minäkö juoksen! Katsokaa mitä olette keksinyt: minä seisoin aidan vieressä, mutta Te sanotte että — juoksen.