— Mikä kreivi?
Hänen kasvonsa näyttivät siltä, kuin ensi kertaa olisi kuullut kreivistä.
— Mikä! Sanokaa vielä, virkkoi Aleksander katsoen häntä suoraan silmiin, sanokaa ettette hänestä välitä?
— Te olette tullut hulluksi! vastasi hän peräytyen Adujewista.
— Niin, Te ette erehtynyt! jatkoi hän. Järkeni sammuu päivä päivältä… Voiko noin kavalasti, noin kiittämättömästi kohdella ihmistä, joka rakastaa Teitä enemmän kuin mitään muuta maailmassa, joka on kaikki Teidän tähtenne unhottanut, kaikki… joka luuli pian tulevansa ainaisesti onnelliseksi? Mutta Te…
— Mitä minä? kysyi Nadinka yhä peräytyen.
— Mitäkö, vastasi hän raivostuneena tuosta kylmäkiskoisuudesta.
— Te olette unhottanut! Minä muistutan Teitä, että tällä samalla paikalla, olette sata kertaa vannonut olevanne minun omani: "Nämät valat kuulee Jumala!" sanoitte. Niin. Hän kuulee ne! Teidän täytyy punastua taivaan ja näiden puiden edessä, joka ruohon edessä… kaikki ovat onnemme todistajat: joka ainoa hiekan muru puhuu tässä rakkaudestamme: katsokaa ympärillenne!… Te olette valan rikkoja!!!
Nadinka katseli kauhulla häneen! Adujewin silmät säteilivät ja huulet kalpenivat.
Hyi! kuinka Te olette ilkeä! sanoi Nadinka arasti. Mistä Te olette vihainen? En minä ole antanut teille rukkasia, ettehän ole vielä mamman kanssa puhunut… mistä Te tiedätte…