— Puhu tämmöisien tekosien perästä.
— Millaisten tekosien? En minä tiedä?…
— Millaisten? Minä sanon paikalla: mitä merkitsevät kohtaukset kreivin kanssa, ratsastaminen?
— En suinkaan minä voi juosta häntä pakoon, kun mamma lähtee ulos huoneesta! Ratsastaminen merkitsee… että minä pidän ratsastamisesta… se on niin herttaista: hypähtelee selässä… ah miten herttainen hevonen tuo Lucie on! Oletteko nähnyt sen?… Se tuntee jo minut…
— Mutta muutos kohtelussa minua kohtaan? jatkoi hän. Miksi kreivi käy teillä joka päivä aamusta iltaan?
— Ah! Jumalani! mistä minä tiedän? Kuinka Te olette naurettava!
Mamma niin tahtoo.
— Se ei ole totta! Mamma tahtoo sitä mitä Te tahdotte. Kenelle kaikki nuo lahjat ovat, nuotit, albumit, kukkaset? Mammaltako kaikki?
— Niin, mamma pitää sangen paljon kukkasista. Hän osti vielä eilenkin puutarhurilta…
— Miksi Te puhutte hänen kanssaan puoliääneen? jatkoi Aleksander, huolimatta hänen sanoistaan. Katsokaa, Te kalpenette, tunnette syyllisyytenne. Kukistaa toisen ihmisen onnen, unhottaa, menettää kaikki niin pian, niin helposti: silmän palvelusta, kiittämättömyyttä, valhetta, petosta… niin petosta!… Miten olette voinut alentaa siihen itseänne? Rikas kreivi, salonkileijona, kunnioitti Teitä heittämällä Teihin suosiollisen katseen — niin te tulitte paikalla, lankesitte tuon tekokultaisen auringon eteen; missä on häpeä!!! Kreivi ei saa olla täällä enää! sanoi hän tukehtuneella äänellä: — kuuletteko sen? Jättäkää, lopettakaa kanssakäyminen hänen kanssaan, että hän unhottaisi tien teidän taloonne!… minä en salli… Hän tempasi hurjasti Nadinkaa käsivarresta.
— Mamma, mamma! Tulkaa tänne! huusi Nadinka läpitunkevalla äänellä, irrottaen itsensä Aleksanderista, ja irtipäästyään syöksi suin päin kotoa kohden.