Hän vaipui taaskin raskaasen epäilykseen ja kärsi taaskin ankarasti ja tuli siihen päätökseen, ettei Nadinka ole häntä milloinkaan rakastanut.
Jumalani, Jumalani! puhui hän epätoivoissaan. Kuinka on raskasta, kuinka katkeraa eläminen! Anna minulle se kuoleman hiljaisuus, se sielun uni…
Neljännestunnin kuluttua tuli hän kamariin surullisena ja arkana.
— Hyvästi Nadeshda Aleksandrowna, sanoi hän arasti.
— Hyvästi, vastasi tämä katkonaisesti; silmiään nostamatta.
— Koska sallitte minun tulla?
— Silloin kuin Teitä haluttaa. Sitäpaitsi… me muutamme tällä viikolla kaupunkiin: me annamme teille sitten tietää…
— Aleksander läksi pois. Kului enemmän kahta viikkoa. Kaikki olivat jo muuttaneet kesähuviloista. Ylhäisten salongit loistivat uudelleen. Pöydän-päällikönkin vierashuonetta valaisi kaksi seinälamppua, hän osti puoli puutaa stearinikynttilöitä, asetti kaksi korttipöytää ja odotti Ivan Stepanitshiä ja Stepan Ivanitshia, ilmoitti vaimollensa, että heillä alkavat tiistaina — vastaanotto-päivät.
Mutta Adujew ei vaan saanut Ljubetskilta mitään kutsumusta. Hänelle tuli vastaan sekä kokki että sisäpiika. Sisäpiika kun huomasi hänet, alkoi juosta pois: näkyi että hän toimi neitinsä hengessä. Kokki seisattui.
— Miksi Te, herra, olette meidät unhottanut? sanoi hän. On jo puolitoista viikkoa kulunut siitä, kuin me muutimme.