Aleksander kumarsi ääneti ja istui kuin varjo etemmäksi, äidin luo. Hän kulki hiljaa, ilman entistä varmuutta, pää alaspäin. Nadinka istui ja jatkoi soittamista, katsellen välistä rauhattomana taakseen.
Puolen tunnin kuluttua kutsuttiin äitiä huoneesta. Aleksander tuli
Nadinkan luo. Tämä nousi ja tahtoi mennä pois.
— Nadeshda Aleksandrowna, sanoi Adujew murheellisesti, odottakaa, sallikaa minulle viisi minuttia, ei enempää.
— Minä en voi kuulla Teitä! sanoi Nadinka ja meni pois. Viime kerralla Te olitte…
— Minä olin syyllinen! Nyt minä puhun toisella tavalla, annan Teille lupauksen: Te ette kuule ainoatakaan soimausta. Älkää kieltäkö minulta, ehkä tämä on viimeisen kerran. Selitys on välttämätön. Annoittehan luvan minulle, että saan pyytää äidiltänne Teidän kättänne. Sen jälkeen on tapahtunut paljon…jota… sanoilla — minun täytyy uudistaa sama kysymys. Istukaa ja jatkakaa soittamista: äitinne ei siten kuule; eihän tämä ole ensimmäistä kertaa…
Nadinka totteli koneentapaisesti: keveästi punastuen, alkoi hän ottaa akkordeja ja levottomassa odottamisessa suunnitti katseensa Adujewiin.
— Mihin Te menitte Aleksander Feodoritsh? kysyi äiti, palattuaan paikalleen.
— Minä tahtoisin puhua Nadeshda Aleksandrownan kanssa… kirjallisuudesta, vastasi hän.
— No, puhukaa, puhukaa: tosiaan Te ette ole moneen aikaan puhuneet.
— Vastatkaa minulle lyhyesti ja teeskentelemättä yhteen kysymykseen, alkoi hän puoliääneen, niin selityksenne loppuu paikalla… Rakastatteko minua enää?