— Quelle idée! vastasi Nadinka hämmästyneenä. Tiedättehän kuinka mamma ja minä aina olemme arvostelleet Teidän ystävyyttänne… kuinka olimme aina iloiset teidän tulostanne…
Adujew katsoi häneen ja ajatteli: "sinäkö se olet, oikullinen, mutta sydämmellinen lapsi, tämä vallaton tyttö veitikka? Kuinka pian hän on oppinut teeskentelemään? Kuinka pian naisen luonto on kehittynyt! Olivatko ne herttaiset oikut todellakin silmänpalveluksen ja viekkauden ituja?… Kas miten pian, ihan ilman sedän keinoa, tämä tyttö on muuttunut naiseksi! Kaikki vaan kreivin koulussa parissa kolmessa kuukaudessa! Oi, setä, setä! Tässäkin olet sinä säälimättä oikeassa."
— Kuulkaa, sanoi hän semmoisella äänellä, että teeskentelijältä lensi yht'äkkiä naamari kasvoilta, jätetään mamma sikseen: tulkaa hetkiseksi entiseksi Nadinkaksi, niinkuin silloin kuin Te minua vähän rakastitte… ja vastatkaa minulle suoraan: minun täytyy saada tietää, Jumal' avita täytyy.
— Nadinka oli ääneti, muutti ainoastaan nuotit ja alkoi tarkasti katsella ja soittaa jotain vaikeata kohtaa.
— No hyvä, minä muutan kysymyksen, jatkoi Adujew. Sanokaa, onko astunut sijaan — en tahdo edes mainita kuka — onko joku astunut minun sijaani Teidän sydämmessänne?…
Nadinka niisti kynttilää ja kauaa aikaa pudisti sen sydäntä.
— Vastatkaahan, Nadeshda Aleksandrowna: yksi sana pelastaa minut tuskasta, Teidät — vastenmielisestä selityksestä.
— Ah, Jumalani, lopettakaa! Mitä minä sanoisin Teille? Minulla ei ole mitään sanomista! vastasi hän kääntyen pois Adujewista.
Toinen olisi tyytynyt siihen vastaukseen ja olisi huomannut, ettei hänellä ole enää mitään toimitettavaa, minkä hän olisi ymmärtänyt siitä äänettömästä, piinallisesta surusta, joka oli Nadinkan kasvoille kirjoitettu ja esiintyi liikkeissäkin. Mutta Adujewille ei ollut kylliksi. Hän kidutti kuin pyöveli uhriaan, häntä elähdytti joku outo epätoivon halu juoda kärsimysmalja kerrassaan pohjaan asti.
— Ei! sanoi hän, lopettakaa tämä piina tänään; epäilykset toinen toistaan mustemmat, valtaavat järkeni, repivät sydämmeni palaisiksi. Minä olen läpi menehtymäisilläni luulen että rintani halkeaa ponnistuksesta… ei ole minulla mitään millä voisin tulla vakuutetuksi epäluuloissani; Teidän täytyy itsenne päättää; muutoin en minä koskaan rauhoitu.