Adujew katsoi häneen ja odotti vastausta. Nadinka oli vaan ääneti.
— Säälikää minua! alkoi hän uudelleen. Katsokaa minua, olenko minä itseni näköinen? Kaikki pelkäävät minua, eivät enää tunnekaan… kaikki minua säälivät, Te ette yksin vaan…
Aivan oikein: hänen silmänsä paloivat kummallisella liekillä. Hän oli laiha, kalpea, otsalle nousivat suuret hikikarpaleet. Nadinka heitti häneen salaisen katseen ja hänen katseessaan välähti jotain säälin tapaista. Hän otti Adujewia kädestäkin kiinni, mutta heitti sen kumminkin huokauksella irti.
— No mitä? kysyi Aleksander.
— Ah, jättäkää minut rauhaan! sanoi hän synkkämielisesti, Te kidutatte minua kysymyksillänne…
— Minä rukoilen Teitä Jumalan nimessä! sanoi hän. Lopettakaa kaikki yhdellä sanalla… Mitä hyödyttää tuo umpimielisyys? Minulle jää kylmä toivo, minä en lopeta, vaan ilmestyn Teille joka päivä kalpeana, liikutettuna… Minä saatan Teidät suruiseksi. Jos kiellätte teillä käymästä — niin minä kierrän akkunainne alla, kohtaan Teitä teatterissa, kadulla, joka paikassa, kuin haamu, memento mori. Kaikki se olisi ehkä hullua, naurettavaa sille, ketä vaan naurattaisi, — mutta minua se koskisi kipeästi! Te ette tunne himoa, millainen se on, mihin se saattaa. Jumala varjelkoon Teitä sitä koskaan tietämästä!… Mitä hyötyä Teillä on äänettömyydestä? Eikö olisi parasta sanoa paikalla?
— Mistä te minua kysytte? sanoi Nadinka, heittäytyen nojatuolin karmia vasten. — Minä olen ihan sekaisin… pääni on aivan kuin sumussa…
Hän painoi suonenvedon tapaisesti kättään otsaa vasten ja veti sen heti takaisin.
— Minä kysyin: onko joku muu astunut minun sijaani Teidän sydämmessänne? Yksi sana vaan — on tahi ei — päättää kaikki; ei se kestä kauan sanoa.
Nadinka tahtoi jotain sanoa, mutta ei voinut, silmät laskettuina maahan, alkoi hän lyödä sormellaan yhtä näppäintä. Näkyi, että hänkin taisteli kovasti itsensä kanssa. "Ah!" sanoi hän vihdoinkin synkkämielisesti.