— Onko vai ei? toisti Adujew, pidättäen hengitystään.
Kului muutama sekuntti.
— Onko vai ei!
— On! kuiskasi Nadinka niin hiljaa, että tuskin kuului; sitten hän kumartui kokonaan pianon ylitse, aivan kuin uinahduksissaan ja alkoi ottaa akkordeja.
Tämä kajahti melkein kuulumattomasti, kuin huokaus, mutta se teki Aleksanderin kuuroksi; sydän tuntui kuin olisi repeytynyt, jalat notkistuivat hänen allansa. Hän laskeutui tuolille, joka oli pianon vieressä ja oli ääneti.
Nadinka katsoi pelolla häneen. Hän katseli Nadinkaa mielettömän näköisenä.
— Aleksander Feodoritsh! huusi yht'äkkiä äiti viereisestä huoneesta, kumpanen korva soi?
Hän oli ääneti.
— Mamma puhuttelee Teitä, sanoi Nadinka.
— Mitä?