— Kumpanen korva soi? huusi äiti, — mutta pikemmin.
— Molemmat! sanoi Aleksander synkästi.
— Hyi millainen olette, vasen!
Minä koetin arvata, jos kreivi tulee tänään.
— Kreivi, sanoi Aleksander.
— Antakaa minulle anteeksi! sanoi Nadinka, heittäytyen hänen luokseen. Minä en ymmärrä itseäni… Tämä tapahtui kaikki aavistamatta, vastoin tahtoani… en tiedä miten… minä en voi Teitä pettää…
— Minä pidän sanani, Nadeshda Aleksandrowna, vastasi hän, en sano Teille yhtäkään nuhdetta. Kiitän Teitä avomielisyydestänne… Te olette tehnyt minulle paljon, paljon… tänään… minun oli vaikea kuulla tuota, Teidän oli vielä vaikeampi sanoa… Hyvästi; Te ette ole enää näkevä minua: yksi palkinto avomielisyydestänne… mutta kreivi, kreivi!
Hän puri hampaitaan ja meni ovea kohti.
— Niin, sanoi hän kääntyen takaisin, — mihin tämä Teidät saattaa?
Kreivi ei Teitä nai: mitkä tarkoitukset hänellä on?
— Minä en tiedä, sanoi Nadinka surullisesti nyykyttäen päätään.