— Jumalani! kuinka Te olette sokaistu! huudahti Aleksander kauhulla.
— Hänellä ei voi olla pahoja tarkoituksia… vastasi Nadinka heikolla äänellä.
— Olkaa varoillanne Nadeshda Aleksandrowna. Aleksander otti hänen kätensä, suuteli sitä ja meni epävakaisilla askeleilla huoneesta. Häntä oli kauhea nähdä. Nadinka jäi paikalleen liikkumattomana.
— Miksi sinä et soita, Nadinka? kysyi äiti muutaman hetken päästä.
Nadinka heräsi kuin raskaasta unesta ja huokasi.
— Paikalla, mamma! vastasi hän miettiväisestä. Kallistaen vähän päätään sivulle, alkoi hän arasti kosketella näppäimiä, Hänen sormensa vapisivat. Hän kärsi nähtävästi omantunnon vaivoja ja hänelle heitetystä sanasta, epäilemisestä: "Olkaa varoillanne!" Kun kreivi tuli, oli hän ääneti, ikävä, hänen käytöksessään oli jotain pakoitettua. Hän läksi, syyttäen päänkivistystä, aikaseen kamariinsa. Tänä iltana tuntui hänestäkin katkeralta elää maailmassa.
Adujewin voimat, kun hän pääsi alas portaita, pettyivät, ja hän istui viimeiselle porraslaudalle, peitti silmänsä nenäliinalla ja alkoi itkeä ääneen, mutta kyynelittä. Sillä aikaa kulki porstuan ohitse portinvartija. Hän pysähtyi ja kuunteli.
— Marfa hoi, Marfa! huusi hän, tultuaan likaisen ovensa luo, tulepas tänne, kuule, kuinka tuolla joku ulvoo, aivankuin eläin. Luulin että meidän kahlekoira olisi päässyt irti kahleista, mutta ei, tämä ei ole se.
— Ei, tämä ei ole se! toisti Marfa kuunneltuaan. — Mikä ihme se on?
— Menepäs ja tuo tänne lyhty: se riippuu uunin takana. Marfa toi lyhdyn.