— Hän on päättänyt päivänsä!
— Mitä te sanotte! Milloin?
— Eilen aamulla. Minulle annettiin tieto: illalla laukkasi poika ilmoittamaan; minä läksin sinne, enkä maannut koko yönä. Kaikki ovat kyynelissä: täytyi sekä lohduttaa että järjestää. Kaikkien kädet olivat vielä voimattomat. Kyyneleitä vaan, kyyneleitä, — minä olin ainoa.
— Herra, Herra Jumala! sanoi Anna Pavlowna päätään nykyttäen — siinä on meidän elämämme! Kuinka se voi tapahtua? Laittoihan hän terveisiä teidän kanssanne viime viikolla!
— Niin hyvä ystävä! mutta hän on jo monta aikaa sairastanut, vanha ukko: ihme että niinkin kauan on pystyssä pysynyt!
— Mikä vanha! Hän oli ainoastaan vuotta vanhempi minun miesvainajatani. Tulkoon hänelle taivaan valtakunta! sanoi Anna Pavlowna, ristien silmiään. — Säälittää minua Feodoria Petrowna parka! Hän jäi lapset käsivarrelle. Se ei ole leikin tekoa: viisi kappaletta ja melkein kaikki tyttäriä! Milloin hautajaiset ovat?
— Huomenna.
— Jokaisella näkyy olevan omat surunsa, Anton Ivanitsh; minä taas poikaani saatan matkalle.
— Mitäpä sille mahtaa, kaikki olemme ihmisiä! Kärsi, on sanottu pyhässä raamatussa.
— Älkää toki suuttuko, että teitä vaivaamme tulemaan tänne surua kanssamme hälventämään; te rakastatte meitä kuin sukulainen.