— Voi, hyvä ystävä, Anna Pavlowna, ketä minä rakastaisin kuin sukulaista ellen teitä? Montakohan meillä teidän kalttaistanne löytyy? Ette tiedä itsellenne arvoa antaa. Pääni on täynnä puuhaa: oma rakennuksenikin pyörii päässäni. Koko eilisaamun mellastin urakkamiehen kanssa, mutta emme kumminkaan sovi. Miksipä en lähtisi, mietiskelin? Mitä hän, ajattelin, voisi siellä yksin minutta toimia. Hän ei ole enää nuori ihminen, päänsä voisi sekasin mennä. — Jumala antakoon teille terveyttä, Anton Ivanitsh, kun ette meitä unhoita. Tosiaan en tunne kohta itsiäni: semmoinen tyhjyys on päässä, en näe mitään! Kurkku on kyyneleistä kuivanut. Pyydän teitä haukkaamaan: varmaan olette väsynyt ja ehkä nälässäkin. —
— Kiitän nöyrimmästi! Totta puhuakseni otin ohimennen pienen kulauksen Sergei Petrovitshin luona ja sieppasin palasen päälle. No, mutta eihän tuokaan häiritse. Kun pappi tulee, antaa hänen siunata! Tuolla hän on jo porteilla.
Pappi tuli. Tulipa Maria Karpownakin lihavan, punaposkisen tyttärensä kanssa, jolla oli hymy huulilla ja itkusta punaiset silmä. Sofian silmät ja koko kasvojen juonne sanoivat selvästi: minä tulen yksinkertaisesti rakastamaan, ilman juonia, hoidan miestäni kuin lapsenpiika, tottelen häntä kaikessa enkä ole koskaan olevinani häntä viisaampi; miten voisikaan olla miestään viisaampi? Se on synti! Hoidan ahkerasti talouttani, ompelen; synnytän hänelle puolen tusinaa lapsia, imetän niitä, hoidan, puen ja ompelen heille itse. Poskien lihavuus ja terveys sekä rintojen täyteläisyys vakuuttivat kyllä lupauksen lapsista. Kyyneleet silmissä ja surullinen hymy vaikuttivat ettei muotonsa tällä hetkellä ollut proosallinen.
Kaikkein ensiksi pidettiin jumalanpalvelus, jonka ohessa Anton Ivanitsh kutsui palvelijat, sytytti kynttilät, otti papilta kirjan vastaan, kun tuo oli lakannut lukemasta ja antoi sen lukkarille, sitten täytti hän pullon siunatulla vedellä, pisti sen taskuun ja sanoi: se on Agafia Nikitishnalle. Istuttiin pöydän ääreen. Paitsi Anton Ivanitshia ja pappia, ei kukaan, tavan mukaan, koskenut mihinkään, sen sijaan teki Anton Ivanitsh täyden kumman tälle homeron kalttaiselle aamiaiselle. Anna Pavlowna itki yhä ja pyyhki salavihkaa kyyneleitään.
— Älkää viitsikö enää, hyvä ystävä, Anna Pavlowna vuodattaa enemmän kyyneleitä! sanoi Anton Ivanitsh teeskennellyllä harmilla, täytettyään ryypyn kirsikkaviinillä. — Laitatteko häntä sotaan, vai mitä? — Sitten juotuaan ryypyn puoleksi, alkoi hän maiskuttaa huuliaan.
— Sepä vasta kirsikkaviiniä! Semmoinen lemu kuin siitä läksi! Tällaista, hyvä ystävä, ei löydä koko kuvernöörin läänissä, sanoi hän, osoittaen suurinta tyytyväisyyttä.
— Tämä on kol… kolmen vuotista, virkkoi Anna Pavlowna nyyhkien: tänään aukasin… pullon… teitä varten.
— Hyi, Anna Pavlowna, ilettää katsella teitä, alkoi taaskin Anton Ivanitsh: — ei ole ketään, joka teille antaisi ruoskaa, tarvitsisi oikein löylyttää.
— Ajatelkaa, Anton Ivanitsh, ainoa poika on minulla ja sekin häviää silmistäni, kun kuolen, niin ei ole kuka hautaan panisi.
— Entäs mitä varten me olemme olemassa? Olenko minä teille vieras, vai mitä? Mikä kiire teillä on kuolemaan? Saammepa nähdä, niin menette vielä naimisiin! Saisin häissänne hyppiä! Lopettakaa jo itkut!