— En voi, Anton Ivanitsh, tosiaan en voi; en tiedä itsekään niistä kyyneliä keräytyy.
— Tämmöistä poikaa ruveta lukon takana pitämään! Antakaa hänelle vapautensa, niin hän kohottaa siipensä, tekee teille semmoisia ihmeitä: kokoo itselleen arvonimiä.
— Teidän huulet ovat luotu vaan mettä juomaan! Miksi otitte niin vähän piirakkaa? Ottakaa vielä.
— Otan kyllä: kun tämän palan ensin lopetan.
— Teidän maljanne, Aleksander Fedoritsh! Onnellista matkaa! Palatkaa pian takaisin ja naikaa: Miksi te, Sofia Wasiljewna, punastuitte?
— En minä… minä muuten…
— Oh, niitä nuoria! — Teidän kanssanne he, he, he! ei tunne surua Anton Ivanitsh, sanoi Anna Pavlowna: — niin osaatte huvittaa: — antakoon Jumala teille terveyttä! Juokaa toki vielä kirsikkaviiniä!
— Juon, hyvä ystävä, juon, miksi en jäähyväisillä joisi!
Aamiainen päättyi. Kyytimies oli aikoja sitten valjastanut kuormarattaat. Ne tuotiin portaiden eteen. Palvelijat juoksivat toinen toisensa perässä. Yksi kantoi matkalaukkua, toinen — nyyttiä, kolmas — säkkiä ja menivät jälleen jotain uutta hakemaan. Niinkuin kärpäset makeiden rohtojen ympäri, täyttivät palvelijat rattaat; jokainen pyrki sinne käsineen.
— Noin olisi mukavampi panna matkalaukku — puhui yksi: — mutta tuohon vasu ruokatavaroiden kanssa.