— Pudotti! mutisi portinvartija, valaisten laattiaa: — mihin hän tässä olisi voinut pudottaa? Portaat ovat puhtaat, kiviset, täältä löytää neulankin jos pudotti! Kyllä se olisi kuulunut, jos hän olisi pudottanut: helähtäisi kyllä kiveen; olisihan paikalla ottanut ylös! Missä hän tässä voisi pudottaa? Ei missään! Pudotti! kylläkai hän pudotti: ei hän ollut sitä laatua, että olisi pudottanut! Ole muka varoillasi, että hän pudottaisi! Ei: tämmöinen koettaa, miten saisi toiselta taskuunsa pistetyksi! Hän muka pudottaisi! Kyllä tunnetaan nuo veijarit! Olisi muka pudottanut! Kyllä kai hän pudotti?
Kauan ryömivät he vielä pitkin laattiata hakien pudotettuja rahoja.
Ei ole, ei ole, sanoi viimein portinvartija huokauksella, puhalsi sitten sammuksiin kynttilän nipisti kahdella sormella sen sydäntä ja pyyhkäsi sormiansa lammasnahkaturkkiinsa.
V.
Samana iltana, kello kaksitoista, siihen aikaan kun Piotr Ivanitsh, kynttilä ja kirja toissa kädessä, toisella kädellä pidellen aamutakkinsa lievettä, astui toimitushuoneesta makuuhuoneeseen levolle, ilmoitti kamaripalvelija hänelle, että Aleksander Fedoritsh tahtoo häntä tavata.
Piotr Ivanitsh kohotti kulmakarvojaan, mietti hiukkasen ja sanoi sitten tyyneesti.
— Käske häntä toimitushuoneesen, minä tulen kohta.
— Terve Aleksander, tervehti hän veljensä poikaa palattuansa takaisin, pitkään aikaan emme ole toisiamme tavanneet. Välistä päivälläkään ei sinua saa mitenkään nähdä, mutta nyt yhtäkkiä — yöllä! Miksi tulet näin myöhään? Mutta mikä sinua vaivaa? Eihän sinulla ole ihmismuotoakaan.
Aleksander istui sanaakaan sanomatta nojatuoliin suurimmalla voimattomuudella. Piotr Ivanitsh tarkasti häntä uteliaisuudella.
Aleksander huokasi.