— Oletko terve? kysyi Piotr Ivanitsh huolestuneena.
— Olen, vastasi Aleksander heikolla äänellä, liikun, syön, juon, kyllä minä olen terve.
— Älä sinä laske leikkiä; neuvottelepas lääkärin kanssa.
— Sitä ovat minua muutkin neuvoneet tekemään, mutta minua eivät auta mitkään lääkärit eikä opodeldokit: minun sairauteni ei ole fyysillinen…
— Mikä sinun sitten on? Etköhän ole menettänyt pelissä tahi pudottanut rahojasi? kysyi Piotr Ivanitsh elävästi.
— Te ette mitenkään voi ajatella rahatonta surua! vastasi Aleksander koetellen hymyillä.
— Mikä suru se on, joka ei maksa kahta kopekkaa kuparia, niinkuin välistä sinun surusi?
— Semmoinen kuin nyt esimerkiksi. Tiedättekö minun oikean suruni?
— Minkä surun? Kotonasi on kaikki hyvin; sen tiedän kirjeistä, joilla sinun äitisi kestitsee minua joka kuukausi; virastossa ei voi mitään hullumpaa olla, mitä on ollut; minkä pienempi virkamies sen enemmän on työtä hänen niskoillaan: se on viho viimestä. Sanot olevasi terve, rahoja et ole pelissä menettänyt etkä pudottanut… se on kaikkein tärkeintä; muista asioista on helppo suoriutua; jälellä on vaan tyhjää, — varmaan rakkaus…
— Niin, rakkaus; mutta tiedättekö, mitä on tapahtunut? Kun saatte tietää, kenties, ette puhukaan niin välinpitämättömästi, vaan kauhistutte…