— Kerropas; en ole moneen aikaan kauhistunut, sanoi setä istahtuen.
Mutta sitäpaitse ei ole vaikea arvata: varmaankin ovat pettäneet.
Aleksander hypähti seisoalleen, tahtoi jotakin sanoa, mutta ei virkkanut mitään, istui vaan uudestaan paikallensa.
— Mitä, onko totta? Näetkös: sanoinhan minä jo sinulle, mutta sinä vaan mätit omiasi: "ei, miten semmoinen olisi mahdollista".
— Olisiko semmoista voinut aavistaa?… sanoi Aleksander, kaiken sen perästä…
— Sinun ei olisi pitänyt aavistaa, vaan arvata edeltä, se en tietää — tahi oikeammin — toimia sen mukaan.
— Te voitte noin tyyneesti puhua setä vaikka minä… sanoi
Aleksander.
— Mitä se minua liikuttaa?
— Minä unhotin; vaikka koko kaupunki palaisi tahi vajoaisi, on teille yhdentekevä.
— Nöyrin palvelijanne! Entäs tehdas?
— Te laskette leikkiä, mutta minä kärsin leikistä, minun on raskas olla, minä olen kuin sairas.