— Oletko tosiaan rakkaudesta noin laihtunut? Mikä häpeä! Ei: sinä olet ollut sairas ja nyt alat tulla terveeksi, onhan aikaakin! Ei tämä ole leikin tekoa, puolitoista vuotta on kestänyt hulluus. Jos olisi vielä vähän aikaa kestänyt, olisin ehkä minäkin uskonut muuttumattomaan rakkauteen.
— Setä! sanoi Aleksander, säälikää minua: nyt on sielussani helvetti…
— Niin! No mitä siitä?
Aleksander nosti nojatuolin pöydän luo, mutta setä alkoi siirtää veljenpojan läheisyydestä mustepulloa, imupaperia y.m.
Setä ajatteli: "hän tuli yöllä, sielussaan on helvetti… varmaan särkee taas jotakin".
— Lohdutusta minä en Teiltä löydä, enkä vaadikaan, aloitti Aleksander, minä pyydän Teidän apuanne, niinkuin sedältä, niinkuin sukulaiselta… Minä olen Teidän mielestänne typerä — eikö totta?
— Niin, jos et olisi surkuteltava.
— Onko Teidän siis sääli minua?
— Onpa hyvinkin. Olenko minä sitten puu? Olet hyvä, järkevä nuori mies, kunnollisesti kasvatettu, mutta joudut hukkaan, etkä edes kopekastakaan — ja miksi? hullutuksiesi tähden!
— Osoittakaa, että minua säälitte.