— Valitettavasti — olen. Mutta tämä elämä on julmempi sataa kuolemaa.
— Sano suoraan mitä on tapahtunut?
— Hirmuista! huudahti Aleksander.
— Jumalani! Jumalani!
— Ah! Eiköhän ole voittanut sinulta kaunottaresi, tuon… kuinka sen nimi olikaan? Niin! Hän on semmoiseen mestari: sinun on vaikea kilpailla hänen kanssaan. Hän on aika riiviö! sanoi Piotr Ivanitsh, pannen suuhunsa kalkkunapaistia palan.
— Mestarisuutensa saa hän kalliisti maksaa! sanoi Aleksander kiivastuen. Minä en anna perään taistelutta… Kuolema päättäköön, kumpi meistä Nadinkan omistaa. Minä tapan tuon iljettävän naisten hempun! Ei hänen pidä elää ja nauttia ryöstettyä aarretta… Minä pyyhkäisen hänet maanpinnalta!…
Piotr Ivanitsh purskahti nauramaan.
— Pikkukaupunkilaisuus esiintyy! sanoi hän. A propos kreivistä, Aleksander. Eikö hän ole puhunut, onko hänelle ulkomaalta tuotua posliinia? Hän tilasi keväällä: tahtoisin käydä katsomassa…
— Eihän puhe ole posliinista, setä; kuulitteko mitä minä sanoin, keskeytti Aleksander ankarasti.
— Hm, hm! mutisi setä vakuuttamalla, pureskellen luuta.