Molemmat Adujewit syöksivät ovelle, mutta eteisessä kuului nopeat askeleet ja leningin suhina — ja kaikki vaikeni.
Setä ja veljenpoika katsoivat toinen toiseensa.
— Kuinka kävi, setä? kysyi veljenpoika vaitiolon jälkeen.
— Kuinka! ei mitenkään! sanoi Piotr Ivanitsh, kulmakarvat rypistettyinä, en kehunut oikeaan aikaan: Siitä saat oppia Aleksander, mutta parempi on jos et nai, tahi ota sitten typerä vaimo: sinä et tule toimeen viisaan naisen kanssa: tarvitsee liian viisasta koulua.
Hän vaipui ajatuksiinsa, löi sitten kädellään otsaansa.
— Kuinka en tullut ajattelemaan sitä, että hän tiesi sinun myöhäisestä tulostasi? sanoi hän harmilla; ettei nainen nuku, kun kamarin takana kahden miehen välillä on salaisuus, että hän välttämättömästi lähettää kamarineitsyen tahi tulee itse kuuntelemaan… mitenkä en ajatellut sitä! Kuinka typerää! Sinä ja tuo kirottu lafittilasi olette syylliset! Rupesin lörpöttelemään! Tuommoinen läksy kaksikymmenvuotiselta naiselta…
— Te pelkäätte, setä!
— Mitä minä pelkäisin? En laisinkaan! Jos minä tein virheen — ei siltä tarvitse kadottaa kylmäverisyyttä, täytyy osata pujottaa itsensä pois pulasta.
Hän vaipui taasen ajatuksiinsa.
— Hän kehui, alkoi Piotr Ivanitsh sitten, millainen koulu hänellä on! Hänellä ei voi olla koulua; hän on vielä liian nuori! Hän vaan ilman sanoi… harmista! Nyt hän huomasi tuon magillisen piirin ympärillään, nyt hän alkaa viekastella… oi, kyllä minä tunnen naisen luonteen! No ollaan varoillamme.