— Hyvä, jos niin on. Teillä on kaikki vielä entisellään. Saako tulla yöllä vieraisille jos paikalla laitetaan illallinen?
— Mitä pahaa siinä on, setä, toivon ettei tätä tapaa soimata.
Venäläisten hyvä puoli…
— Älähän nyt! Mikä hyvä puoli siinä on? Ikävissään ovat ihmiset joka hylkiön tulosta iloiset: pyydän nöyrimmästi, syökää niin paljon kuin vaan tahdotte, mutta huvittakaa vaan meitä laiskuudessamme, auta meitä kuluttamaan aikaa, ja anna meidän katsella sinua: onhan edes jotakin uutta; ruokaa me emme sääli: se ei maksa meille täällä kerrassaan mitään. Ilettävä hyvä puoli!
Aleksander meni sitten nukkumaan ja koetteli arvata, millainen setä on. Hän muisteli koko keskustelun; paljoa ei käsittänyt, ja toista taas ei oikein uskonut. "En puhu hyvin!" ajatteli hän. "Rakkaus ja ystävyys eivät ole ikuisia. Eiköhän setä pilkkaa minua? Onko täällä tosiaan semmoinen järjestys? Mikä minussa sitten miellytti niin Sofiaa ellei puhumiseni lahja? Ja eikö hänen rakkautensa tosiaan ole ikuinen?… Ja eikö täällä todella syödä illallista?"
Hän käänteli itseään vielä kauan sängyssään: pää, täynnä rauhattomia ajatuksia, ja tyhjä vatsa eivät antaneet hänen nukkua.
Kului pari viikkoa.
Piotr Ivanitsh tuli päivä päivältä tyytyväisemmäksi veljensä poikaan.
— Pojalla on malttia, puhui hän eräälle asiakumppanilleen tehtaalla: sitä en suinkaan olisi voinut odottaa maalaiselta pojalta. Hän ei riipu aina kintuilla, ei tule kutsumatta luokseni; ja kun huomaa olevansa liikaa, menee paikalla pois; eikä pyydä rahaa, hän on rauhallinen nuori mies. On hänellä eriskummallisuuksiakin… tahtoo suudella, puhuu kuin seminaarilainen… no, mutta kyllä hän siitä luopuu; onhan sekin hyvä, ettei hän istuutunut niskoilleni.
— Onko hänellä varoja? kysyi asiakumppani.
— Ei; joku satanen sielu.