— Mitä siitä! Jos on taipumusta, niin hän menestyy täällä… ettehän tekään paljosta alkanut, mutta nyt, Jumalan kiitos…
— Ei! hänestä ei ole mihinkään! ei hän saa mitään toimeen! Tuommoinen turhanpäiväinen ihastus ei kelpaa minnekään, ei hän totu täkäläiseen järjestykseen; missä hän voisi menestyä! Turhaan hän tuli… mutta se on hänen oma asiansa.
Aleksander piti velvollisuutenaan rakastaa setäänsä, mutta ei voinut mitenkään tottua hänen luonteesensa ja mielipiteisiinsä.
Setä taitaa olla hyvä ihminen, kirjoitti hän eräänä aamuna Paspelowille: sangen viisas, mutta hän on erittäin proosallinen ihminen, ijankaikkisesti asioissaan ja laskuissaan. Hänen henkensä on aivan kuin maahan kiinnitetty, eikä koskaan kohoa puhtaasen, maan loasta puhdistettuun ihmisen henkisen tutkistelemisen maailmaan. Hänellä on taivas eroittamattomasti maahan sidottu, me emme taida sielujen puolesta sointua. Tullessani tänne, ajattelin minä, että hän, niinkuin setä ainakin, antaa minulle sijan sydämessään, lämmittää minua täällä kylmässä tulvassa tulisilla ystävyyden syleilyillä; ystävyys, tiedäthän, on toinen luoja! Mutta hän ei ole muuta kuin yksi tämän tulvan esittäjistä. Ajattelin jakaa aikani hänen kanssaan, etten eroaisi hänestä hetkeksikään, mutta mitä olen kohdannut? — Kylmiä neuvoja, joita hän sanoo järjellisiksi; olkoot ennen järjettömiä, kunpa vaan olisivat täynnä lämpöistä osanottoa. Hän on ylpeä eikä ylpeäkään, kaikkien todellisten sydämen vuodatusten vihollinen. Me emme syö päivällistä emmekä illallista, emmekä käy missään yhdessä. Tultuaan kotia ei hän koskaan sano missä on ollut ja mitä hän on tehnyt, eikä myös koskaan sano, mihin menee ja mitä varten, ketä tuttavia hänellä on, miellyttääkö häntä mikä tahi ei, miten hän viettää aikaansa. Ei hän ole koskaan erittäin vihainen, ei ystävällinen, ei suruinen, eikä iloinen. Hänen sydämellensä ovat rakkauden ja ystävyyden puuskat ja ihanteelliset pyrinnöt kaikki vieraita. Välistä kun rupean puhumaan, puhun kuin innostunut prohveetta, melkein kuin meidän suuri unohtumaton Ivan Semenitsh, silloin kun aina vapisimme ihastuneina hänen tulisista silmäyksistään ja sanoistaan, mutta setä? Hän kuuntelee, olkapäät kohotettuina, katsoo eriskummallisesti, tahi nauraa omalla tavallaan, semmoisella naurulla, joka saa vereni jähmettymään — ja silloin hyvästi minun innostukseni! Välistä minä näen hänessä aivan kuin Pushkinin pahan hengen… Hän ei usko rakkautta olevan j.n.e., sanoo ettei ole onnea ja ettei sitä kukaan ole luvannut, että löytyy vaan elämä, joka jakautuu hyvään, pahaan, hauskuuteen, menestykseen, terveyteen, rauhaan, sitten ikävyyksiin, vastoinkäymiseen, rauhattomuuteen, tautiin j.n.e., että kaikkea tätä täytyy katsella jokapäiväisesti, eikä koota päähänsä turhamaisia — mitä lajia? Turhamaisia — kysymys siitä, miksi olemme luodut, mihin me pyrimme, — että tämä ei ole meidän huolemme, ja ett'emme sitten näe mitä nokkamme edessä on emmekä tee työtämme… ainoastaan työstä saa kuulla! Hänestä ei voi huomata onko hän nautinnon tahi proosallisen työn vaikutusvoiman alla! Laskujensa vieressä sekä teatterissa on hän samankaltainen; hän ei tunne valtaavia vaikutuksia eikä taida rakastaa mitään kauneutta; se on vierasta hänen sielulleen; minä luulen ettei hän ole lukenut Pushkiniakaan…
Piotr Ivanitsh ilmestyi odottamatta veljensä pojan kamariin ja tapasi hänet kirjeen ääressä.
— Minä tulin katsomaan, miten olet täällä asettunut, sanoi setä — ja tulen puhumaan asiasta.
Aleksander hyppäsi ylös ja peitti jotain vikkelästi kädellään.
— Piiloita, piiloita salaisuutesi, sanoi Piotr Ivanitsh: — minä käännän pois itseni. No, oletko peittänyt? Mutta sieltä putosi jotain? Mitä tämä on?
— Se ei ole, setä, mitään… alkoi Aleksander, mutta hämmästyi ja oli ääneti.
— Taitaa olla hiuksia! Toden perästä ei mitään oikeastaan, kun näin kerran yhden, niin näytä sekin, mitä piiloitit käteesi.