Hän katseli vuorotellen hiuksia ja sormusta, hiuksia hän haisteli ja sormusta punnitsi kädessään. Sitten hän otti pöydältä paperi palasen, kääri siihen molemmat merkit, puristi ne kovaan kääryyn ja — yks kaks nakkasi akkunasta ulos.
— Setä! huusi Aleksander rajusti ja tempasi häntä kädestä kiinni, mutta myöhään: käärö lensi naapurin katon kulman poikki ja putosi kanavaan parkkilaivan reunalle, jossa oli tiilejä, sieltä vierähti alas ja putosi sitten veteen.
Aleksander oli ääneti ja katsoi katkerasti soimaavalla katseella setää.
— Setä! toisti hän.
— Mitä?
— Kuinka voisin nimittää tekoanne.
— Heittämiseksi akkunasta kanavaan aineettomia merkkejä ja muuta joutavaa ja turhamaisuutta, jota ei tarvitse pitää huoneessa…
— Turhamaisuutta, tämäkö turhamaisuutta?
— Mitä sinä luulit? — Puolet sinun sydämestäsi… Minä tulin asialle hänen luokseen, mutta mitäpäs hän tekee — istuu ja mietiskelee joutavaa!
— Häiritseekö se asiaa, setä?