— Paljon. Aika kuluu, mutta sinä et ole tähän saakka sanaakaan sanonut aikomuksistasi: tahdotko palvella, oletko valinnut muun toimen — et sanaakaan! Ja kaikki tämä tulee siitä, että sinulla on Sofia ja merkit mielessä. Kas, tuossa taidat hänelle kirjettäkin kirjoittaa? Niinkö?
— Niin…minä alotin…
— Oletko äidillesi kirjoittanut?
— En vielä, minä aioin kirjoittaa huomenna.
— Miksikä huomenna? Äidille huomenna, ja Sofialle, joka sinun kuukauden päästä pitää unhottaa, tänään…
— Sofianko? Voisiko hänet unhottaa?
— Täytyy. Jos en olisi heittänyt ulos sinun panttejasi, niin olisit ehkä muistanut häntä liian kuukauden. Minä tein sinulle kahdenkertaisen palveluksen. Muutaman vuoden päästä nämät pantit olisivat muistuttaneet sinulle hullutusta, josta olisit punastunut.
— Punastunut semmoisesta puhtaasta, pyhästä muistosta? Se merkitsee, ettei saa tunnustaa runollisuutta…
— Mikä runollisuus hulluudessa on? Sinun tätisi kirjeessä esimerkiksi on runollisuutta! keltainen kukkanen, järvi, joku salaisuus… Kun aloin lukea — niin minun tuli niin paha olla, etten voi sanoa! Vähältä etten punastunut, enkä minä lakannut punastumasta!
— Tämä on hirmuista, hirmuista, setä! Varmaan ette ole koskaan rakastanut?