— En voinut kärsiä merkkejä.
— Tämä on jonkinmoinen puinen elämä! sanoi Aleksander kovalla mielen liikutuksella: — jähmetystä mutta ei elämää! Jähmettyä ilman innostusta, ilman kyyneleitä, ilman eloa, ilman rakkautta…
— Ja ilman hiuksia! lisäsi setä.
— Setä, kuinka te voitte noin kylmästi pilkata sitä, joka on parasta maan päällä? Se on rikos… Rakkautta…pyhiä tunteita!…
— Kyllä tunnen tuon pyhän rakkauden: sinun ijälläsi kun nähdään kihara, kenkä, sukkanauha, liikutetaan kättä — niin pitkin ruumista juoksee tuo pyhä, ylevä rakkaus, ja annapas sille vielä valtaa, niin tuota… Valitettavasti sinun rakkautesi on vielä tulevaisuudessa; siitä et mene mihinkään pakoon, mutta työ menee sinulta, jos et rupea sitä tekemään.
— Mutta eikö rakkaus ole myös velvollisuus?
— Ei; se on hauska ajanvietto, mutta sen valtaan ei saa liiaksi antautua, muuten tulee juoruja. Sen vuoksi minä pelkään sinun tähtesi. — Setä pudisti päätään.
— Minä olen melkein löytänyt sinulle paikan. Tahdothan sinä palvella? sanoi setä.
— Ah, setä, minä olen niin iloinen! Aleksander suuteli äkkiä setää poskelle.
— Löysitpä kerran tilaisuuden! sanoi setä pyyhkien poskeaan. — Kuinkas minäkään en ollut varoillani… No, kuule sitten. Sano, mitä osaat ja mihin tunnet itsesi olevan sopivan?