— Punnitsetteko senkin rahalla?
— Niin, millä käsket? Mitä enemmän sinusta pitävät, sen enemmän maksavat rahaa.
— Mutta kunnia, kunnia? Siinä on laulajan todellinen palkinto…
— Hän on jo väsynyt hoitamaan laulajoita: liian paljon löytyy pyrkijöitä. Se oli muinoin, kunnia kävi kuin nainen jokaisen perässä, mutta nyt huomaatko? Aivan kuin sitä ei olisi olemassa tahi se olisi piiloutunut — niin! Löytyy kuuluisuus, mutta kunniaa ei kuulu, tahi se on sitten keksinyt taidon ilmestyä toisessa muodossa: se joka parhain kirjoittaa, saa enimmän rahaa, joka huonommin — elä vihastu. Sen tähden nykyaikaan kunnollinen kirjoittaja elää myös kunnollisesti, häntä ei palele eikä hän kuole ylisillä, vaikka hänen jälessään ei juosta eikä häntä osoiteta sormella kuin mitä narria; ovat käsittäneet että runoilija ei ole epäjumala, vaan ihminen: katselee, kävelee, ajattelee ja tekee tyhmyyksiä kuin muutkin: mitä siinä olisi sitten katseltavaa?
— Kuin toiset — mitä te sanotte setä! Kuinka saatatte niin puhua. Runoilija on merkitty eri sinetillä: hänessä piilee korkeamman voiman läheisyys…
— Juurikuin muutamissa — suuritieteilijöissä, kellosepissä ja meikäläisissä tehtailijoissa. Newton, Guttenberg, Watt olivat myöskin lahjoitetut korkeammalla voimalla, samoin kuin Shakespeare, Dante y.m. Koettele saada, niinkuin minä, jollain keinolla meidän Parkalan savi semmoiseksi, että siitä muodostuisi parempaa posliinia kuin Saksan ja Serbian posliini on. Mitä luulet eikö siinä tarvitsisi korkeamman voiman läheisyyttä?
— Te sekoitatte taidetta käsityöhön, setä.
— Jumala varjelkoon! Taide on erikseen, käsityö on erikseen, mutta luominen voi olla toisessa sekä toisessa yhtä varmaan kuin voi olla olemattakin. Jos sitä ei ole, niin käsityöläistä kutsutaan pelkäksi käsityöläiseksi, eikä luojaksi, runoilijakaan ei ole runoilija ilman luomisen henkeä, vaan kirjoittaja…
— Eikö yliopistossa selitetty teille siitä? Mitä teille siellä opetettiin?
Setää harmitti itseään, että oli niin pitkälle mennyt sen selvittämisessä, jota piti yhteistajuisena totena.