— Antakaa nuuskaa.
Tämä toi nöyrästi molemmin käsin auaistun nuuskarasian.
— Koettakaa häntä! sanoi päällikkö osoittaen Adujewia.
— Vai tämä siis minua rupeaa koettelemaan, ajatteli Adujew, katsoen Iran Ivanitshin keltaista personaa ja sen kuluneita käsivarsia. "Onko mahdollista että tämäkin ihminen ratkaisee keisarillisia asioita?"
— Onko teillä hyvä käsi? kysyi Ivan Ivanitsh.
— Käsi?
— Niin käsiala. Koettakaa kirjoittaa tämä paperi puhtaaksi,
Aleksander ihmetteli tätä käskyä, mutta täytti sen kumminkin. Ivan
Ivanitsh rypisti kulmakarvojaan, katsottuaan hänen työtänsä.
— Hän kirjoittaa huonosti, sanoi setä osaston päällikölle. Tämä katsoi. — Niin, huonosti: hän ei osaa puhtaaksi kirjoittaa. No, kirjoittakoon aluksi vapautuslippuja, mutta sitten, kun vähän tottuu, niin opettakaa häntä toimittamaan papereja: hän on oppinut yliopistossa.
Pian Adujewista tuli yksi koneen resoreista. Hän kirjoitti, kirjoitti, kirjoitti ilman loppua ja ihmetteli että aamuttain voi tehdä jotain muutakin; mutta kun muisti ehdotuksiaan, niin puna nousi kasvoille.
"Setä", ajatteli hän, "yhdessä olet sinä jo oikeassa, säälimättä oikeassa; onko mahdollista että kaikessa käy niin? Olenko tosiaankin erehtynyt innokkaissa ajatuksissani, lämpimässä uskossa ystävyyteen, rakkauteen… ihmisiin… omaan itseeni?… Mitä elämä sitten on?"