— On, kovasti on kutsunut joka torstai. Hän taitaa tuntea suuresti myötätuntoisuutta minua kohtaan…
— Mutta onko apulainen pyytänyt sinulta rahaa velaksi?
— Kyllä setä, hyvin vähän… minä annoin hänelle 25 ruplaa, mikä sattui mukanani olemaan; hän pyysi vielä 50.
— Oletko jo ehtinyt antaa! Perhana! sanoi setä harmistuneena: — minä olen tähän osaksi syyllinen, kun en sinua varoittanut; luulin toki ettet olisi siihen määrään yksinkertainen, että kaksiviikkosen tuttavuuden perästä menisit antamaan rahaa lainaksi. Ei sille mitään mahda, pannaan synti puoleksi: kaksitoista ja puoli ruplaa on minun takanani.
— Kuinka, setä, antaahan hän takaisin?
— Pidä taskuasi kiinni! Kyllä minä tunnen hänet: hänen takanaan on minulta 100 ruplaa häviössä siltä ajalta, kuin siellä palvelin. Hän ottaa kaikilta. Nyt jos hän pyytää, niin sano hänelle, että minä käsken hänen muistamaan minun velkaani — kyllä hän sitten eroaa! Pöytäpäällikön luona älä käy.
— Miksi en, setä?
— Hän on kortinlyöjä! Panee sinun kahden samallaisen vekkulin väliin kuin hän on itse, ne taas rupeavat yksistä puolin ja paljastavat sinut, että jäät kopekatta.
— Kortinlyöjä! sanoi Aleksander hämmästyneenä: — onko se mahdollista? Tuntuu, kuin hän olisi niin taipuisa sydämmen vuodatuksiin…
— Sano hänelle muun muassa, kun tulee puheeksi, että minä olen ottanut sinulta kaikki rahat säilytettäväkseni, niin saat nähdä, onko hän sitten taipuisa sydämmen vuodatuksiin ja kutsuuko sinua milloinkaan torstaisin luokseen.