— Saittepa nyt tuon käsnän? Älkää tehkö syntiä setä: voiko sanoa että hän on meidän seuraelämän teeskenneltyjen nivelnukkien näköinen? Tarkastakaa hänen kasvojansa: mikä hiljainen, syvä miete niissä piilee. Tämä ei ole ainoastaan tunteellinen, vaan järkevä tyttö… syvä luonne…
Setä alkoi tärisyttää kynäänsä pitkin paperia, mutta Aleksander, jatkoi:
Te ette, kuule hänen puheessaan ilkeitä, tavallisia lauseita. Mikä selkeä järki välähtelee hänen mielipiteissään! Mikä tuli tunteissa! Kuinka hän ymmärtää elämän syvästi. Te myrkytätte katsantokannallanne sen, mutta Nadinka sovittaa minut sen kanssa.
Aleksander vaikeni hetkiseksi ja vaipui kokonaan uneksimaan Nadjaa.
Sitten alkoi hän taas.
— Kun hän aukasee silmänsä, huomaatte paikalla, minkä tulisen ja hellän sydämen tulkitsijana ne ovat! Mutta ääni, ääni! Mikä sointu, mikä hurma siinä on! Kun vaan tämä ääni kajahtaa tunnustuksessa… ei löydy korkeampaa autuutta maan päällä! Setä! kuinka elämä on niin ihana; kuinka onnellinen minä olen.
— Hänen silmiinsä nousivat kyyneleet, hän heittäysi yhdellä harppauksella ja syleili setää.
— Aleksander, huudahti Piotr Ivanitsh, hypättyään ylös istualtaan: — pane läppä pian kiinni, — kaiken höyryn päästit pois! Sinä olet hullu! Katso mitä olet tehnyt! Yhdessä sekunnissa täsmälleen kaksi tyhmyyttä! sait tukkani epäjärjestykseen ja tiputit kirjeen päälle mustetta. Luulin jo, että olit kokonaan luopunut tavoistasi. Kaukaan aikaan en ole sinua tuommoisena nähnyt, Katso, katso Herran tähden, itseäsi peilistä! Voiko löytyä tyhmempää naamaa? Mutta et ole kumminkaan tyhmä!
— Ha, ha, ha! Setä, minä olen onnellinen.
— Kyllä sen huomaa!
— Eikö totta? Minun katseessani välkkyy ylpeys. Minä katselen alas tulvaan, niinkuin ainoastaan voi katsoa sankari, runoilija ja rakastunut, joka on saanut onnellisen vastarakkauden…