— Ja niinkuin hullut rakastajat, tahi vielä pahemmin… No, mutta mitä minä teen nyt kirjeellä?
— Antakaa, minä raaputan pois — ei sitä huomaakaan, sanoi Aleksander. Hän heittäysi pöydän luo ja alkoi yhtä suonenvedon tapaisesti raaputtaa, puhdistaa, hieroa ja hieroi kirjeesen reijän. Hieromisesta pöytä heilahti ja satutti kirjahyllyä. Kirjahyllyn päällä oli italialaisesta alabasterista Sofokleen tahi Aiskylon rintakuva. Kunnioitettava tragiko heilahti ensi täristyksestä pari kolme kertaa epävakaisella jalanteella edestakaisin, sitten pudota tärähti alas kirjahyllyltä ja särkyi muruisiksi.
— Kolmas tyhmyys, Aleksander, sanoi Piotr Ivanitsh, nostaen murusia: — mutta tämä maksaa viisikymmentä ruplaa.
— Minä maksan setä! oh, minä maksan, mutta älkää toruko minun tunteenpuuskaani: se on puhdas ja jalo: minä olen onnellinen, onnellinen! Jumalani! kuinka elämä on ihanaa.
Setä rypisti kulmakarvojaan ja pudisti päätään.
— Milloin sinä viisastut, Aleksander? Jumala ties' mitä puhut?
Sillä välin katseli hän surullisesti särjettyä rintakuvaa.
— Maksan, sanoi hän: — maksan. Se olisi neljäs tyhmyys. Huomaan, että mielesi tekee kertoa onnestasi. No, eihän tässä muu auta. Jos on määrätty, että setien pitää ottaa osaa veljensä poikien tyhmyyksiin, niin olkoon menneeksi, annan sinulle neljännestunnin aikaa; istu hiljaa ja kerro, äläkä tee viidettä tyhmyyttä, kerro sitten uuden tyhmyyden perästä saat mennä: minulla ei ole aikaa. No… sinä olet onnellinen… Niin, mitäs siitä? Kerro nyt pian.
Vaikkapa niinkin olisi, setä, eivät nämät asiat ole niinkään kerrottavissa, huomautti Aleksander sievällä hymyllä.
— Minä jo valmistin sinua, mutta sinä, huomaan, tahdot kuitenkin aloittaa tavallisella alku-soitolla. Se merkitsee, että kertomus jatkuu koko tunnin; minulla ei ole aikaa; posti ei odota. Maltas, minä kerron ennen itse.